tiistai 17. syyskuuta 2019

Toinen näytös

Ja kun sitten kun hukkasi
tuli vahingossa ja huomaamattaan
ymmärtämättömyyttään
vähän myös kadottaneeksi.

Ei niin paljon että se kenenkään muun antenneja tavoittaisi
mutta kuitenkin sen verran että itselleen värähtelee
uusilla, vähän vierailta tuntuvilla taajuuksilla.

Näillä aalloilla tulee ymmärtäneeksi
sen kuinka vähään
ihminen pystyy
vaikka sitten pinnistäisi kaikki voimansa.
Kun keskittää koko olemassaolonsa energian
siihen että selviytyy ja siihen että sen jälkeen kaikki palautuisi ennalleen
ei kai vain yksinkertaisesti
pysty näkemään mitään muuta
vaikka on - näin jälkikäteen ajateltuna - itsestään selvää
että eihän mikään palautuisi ennalleen.

On kai vain liian hankalaa hyväksyä
että hurrikaanin tuhoama trooppinen saari
on oikein toimiva vertauskuva
vielä sittenkin
kun kaikki näyttää päällisin puolin palautuneen ennalleen
kun saari on rakennettu uudelleen
joka paikka täytetty uusilla taloilla
paljon paremmin hurrikaaneja kestävillä.

Kun kaikki huuhtoutuu niin että saari on täysin
tyhjä
vapaa uudelleen rakennettavaksi
ihmiskäden luotavaksi
rakennetaan vimmatusti uutta

ja siten käy ihmisenkin.

Uusi talo on uusi talo
ei se vanha johon on tottunut
vaan uusi.
Vaikka se lähes viimeisintä yksityiskohtaa myöten
saadaankin näyttämään erehdyttävästi
siltä samalta
talolta joka tällä paikalla ennen seisoi
ei se ole sama.

Siinä on sitä paitsi
aiempaa vahvempi runko
sellainen jonka luulisi kestävän
aikamoisiakin rankkasateita ja myrskyjä
sellainen jonka ei auta väreillä kaikenmaailman taajuuksille
jotta se tulee hoitaneeksi tärkeimmän tehtävänsä
pystyssä pysymisen.

Ja niinkin siinä käy
että kun saa takaisin oman elämänsä herruuden
ei enää osaakaan olla
oman elämänsä pääosanäyttelijä.
On niin tottunut katsomaan elämää ulkopuolelta
että on helpompi siirtyä
milloin yleisön joukkoon
milloin kuiskaajaksi lavan alle
ja hakea eläytymisen ja samastumisen kokemusta
katharsiksen tunnetta
siitä mitä uusi uljaampi minä lavalla tekee ja kokee

ja elää jälleen uusia kliseitä
todeksi

huomata että kun saa vapautensa takaisin
siitä tuleekin suuri vankila
niin kuin sanotaan

ja tuntea että on edelleen
kaiken ulkopuolella
kuulumaton

ja joutua toteamaan että vaikka kuinka
kovasti toivomme ja haluamme uskoa
että voimme päättää lähes kaikesta
omassa elämässämme
tai ainakin suuresti vaikuttaa lähes kaikkeen
niin emme me pysty.
Ne jotka elävät tässä harhassa
ovat onnekkaita.

Ja silloin sitten muistaa senkin
että pikkutytöillä tapaa olla
sellaisia kimeästi haukahtelevia
ja istumisen ja voltin taitavia
vaaleanpunaisia tai valkoisia tai ruskeita
ja ehkä muunkin värisiä
paristoilla toimivia lelukoiria
joista kaikki aikuiset sanovat että
ohhoh, sehän on melkein kuin oikea koira
(ennen kuin salaa jokin yö ruuvaavat niiden mahat auki
ja ottavat paristot pois ja sanovat seuraavana päivänä
ihmettelevälle lapselle että koira ei taida enää osata haukkua eikä hyppiä
mutta onhan se silti kiva lelu
ja ostavat kohta uuden mekkalaa pitävän nuken, auton tai nokkahuilun).

Ohhoh, sehän on melkein kuin oikea.
Niin ne kaikki sanovat
koirista ja nukeista
jotka haukkuvat ja itkevät.

Ja niinhän myös uusi on melkein kuin oikea
parhaalla taidolla rakennettu reinkarnaatio
jota ei kuitenkaan muistettu sopeuttaa
omaan kontekstiinsa
tähän hetkeen
myrskyn ja totuuksien jälkeiseen aikaan
vaan kuviteltiin
että se olisi lähes täydellinen
niin kuin se olisi
menetetyn kontekstissa.

Mutta eihän se tietenkään ole
koska moni asia on muuttunut
uudelleen järjestelty
muuttuneen vuoksi muutettu
maailma mennyt eteenpäin
elämäkin
toiveet.

Vaikka tyhjyys on täyttynyt täyteydellä
ah, totisesti
kaikki on nyrjähtänyt paikoiltaan
uuteen asentoon.

Kaikki on melkein kuin
ja siinä minä olen
ihan kokonainen minä
ja toivon että jonain päivänä loksahtaisin
olisin osa
kuuluisin.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Että ei kadottaisi itseään

Kenestä puhun,
kun puhun minusta?
Olenko minä yksi;
olenko jakamaton sielu?
Vai vaihtuuko minä,
niin kuin vaihtuvat sinät
sen mukaan, kenelle puhun?

Minulle on opetettu,
että jokainen on yksilö,
ainutkertainen ja siksi arvokas.
Että vaikka olisinkin
monta yksityistä ja julkista minuuteni puolta,
olen kuitenkin aina yksi.
Että on olemassa jokin sellainen
muuttumaton ja aineeton ja ehkä ikuinenkin
minä,
johon kaikki minäni palautuvat
ja josta maailmankaikkeus minut tunnistaa.
Että vaikka olemme kemiaa ja biologiaa ja algoritmeja,
puhdasta tiedettä,
eikä sieluakaan ole löydetty,
vaikka kovasti on etsitty,
meissä olisi kuitenkin jokin sellainen ulottuvuus,
joka ei taivu numeraaleiksi
ja joka on ihmisenä olemisessa
tärkeintä ja ilmeisintä ja näkyvintä,
sitä, mistä tiedän, että sinä olet sinä
ja minä olen minä.

Että minuus on aika lähellä identiteettiä,
että ne molemmat vastaavat kysymykseen siitä,
kuka minä olen.
Että on psyykkinen ja fyysinen ja sosiaalinen ja hengellinenkin minä
ja että ne kaikki ovat samaa minuutta
ja osa identiteettiäni.
Että minä rakentuu minusta ja ihmisistä ympärilläni,
äidinkielestäni, varhaislapsuudestani,
geeneistäni, synnynnäisestä temperamentistani,
ympäristöistä, joissa elän ja kuljen,
koulutuksesta, kasvatuksesta, kaveripiireistä.
Että minuus voidaan purkaa osiin, analysoida
ja kasata sitten takaisin,
ehkä paremmaksi ja kokonaisemmaksi
kuin alkuperäinen oli.
Että minässä jokin muuttuu läpi elämän
mutta jokin muu pysyy muuttumattomana.
Että itseään on hyvä katsoa välillä silmiin
ja pysähtyä pohtimaan,
kuka minä tänään, juuri nyt olen.

Että itsestään on pidettävä huolta
ja itseään on kuunneltava,
koska vain minä itse tiedän,
mikä on minulle parhaaksi.
Että ihminen on tässä ajassa
itselleen vähän kuin Jumala,
se, joka rakentaa minulle
maailmankaikkeuden ja oman itseni merkityksen ja tarkoituksen.

Että ihmisen pitää tunnistaa tekemisistään itsensä.
Että muille tai varsinkaan itselleen ei saa muuttua tunnistamattomaksi.

Että se on tämän ajan Kadotus,
jos ihminen hukkaa itsensä.

Mutta,
minä pohdin,
voiko itseään edes hukata,
jos syvin ja tärkein minä
on meidän luomistyömme ulottumattomissa,
jos se on
jotain sellaista,
mitä emme ole koskaan edes löytäneet ja tavoittaneet,
vaikka se seisoo edessäni sinuina
ja on minussa itsessäni minuna
joka ainoa hetki.
Voiko sellaista hukata,
mitä ei ole koskaan löydettykään?

Mutta,
minä pohdin,
entä jos itsensä hukkaaminen
jossain tilanteessa olisikin jopa suotavaa
ja tekisi minuudellekin hyvää.
Entä jos jokin muuttuu elämässä niin paljon
ja niin yhtäkkiä,
että se imaisee muutokseen mukanaan lähes kaiken muunkin
ja tekee minusta monien silmissä ihan jonkun muun kuin
kuka minä olen
- ja antaa jonkinlaisen kosmisen oikeutuksen
kohdella ja katsoa ja kuunnella minua
niin kuin en enää olisi minä.
Eikö silloin ole syytä itsekin tarkastella itseään
ja sitä,
kuka minä olen
itselleni ja muille?
Eikö silloin ole
itsensä ja ihmisyyden kunnioitusta
luopua siitä itsestään,
jota saa kohdella ja katsoa ja kuulla tällä tavalla?
Eikö silloin pidä heittää
vaikkapa nyt
kiltin tytön syndrooma ja kympintyttöys ja kunnollisuus
samaan syöksykierteeseen kaiken muun kanssa
ja alkaa olemaan kiltti ja kymppi ja kunnollinen
ihan uudella ja vähän ehdollisella ja hyvin valikoivalla tavalla?

Voi olla,
että silloin joutuu katsomaan itseään peilistä
paljon useammin kuin ennen
ja toteamaan,
ettei aina ihan tunnista itseään.

Mutta se on vain pakko kestää,
annettava muuttumattoman ja aineettoman ja ehkä ikuisenkin minussa muuttua,
jotta ei tarvitse pelätä,
että muuttumaton ja aineeton ja ehkä ikuinenkin minussa lakkaa olemasta;
on ensin pelättävä, että kadotan itseni,
ja sitten
on iloittava siitä, että onneksi kadotinkin.

Itsensä on kerta kaikkiaan hukattava,
jos haluaa jatkaa eteenpäin niin,

että ei kadottaisi itseään.

tiistai 28. elokuuta 2018

Hyvien ihmisten juhla

Muistan heidän juhlansa niin kuin muistetaan elokuva, jota on katsottu sivusilmällä, tai kirja, jota lukiessa on luettu tarkemmin puhelimen näyttöä kuin kirjan sivuja. Muistan alun ja lopun ja joitain hetkiä niiden väliltä. Tarkemmin kuin itse juhlan muistan tapahtumia sen ympäriltä, asioita, joita tapahtui ennen alkua ja lopun jälkeen - muistan juhlan tavalla, jolla moni haluaisi muistaa elämänsä, tietää, mitä on ennen sitä ja sen jälkeen.

Oli lämmin päivä tänä yhtäkkiä alkaneena kesänä. Tuolloin olisin sanonut, että päivä oli suorastaan kuuma, mutta silloin en vielä tiennyt, millainen helleähky meitä myöhemmin tänä kesänä odotti. Sanotaan siis, että päivä oli lämmin ja aurinkoinen mutta hieman tuulinen. Olin pitkässä turkoosissa mekossani kuin rauhallinen mutta elämäntäyteinen laguuni, oman itseni symboli. Sisälläni kannoin kuitenkin paratiisiveden surullista kääntöpuolta: Tunsin, kuinka oma varomattomuuteni ja julmat ratkaisut rakensivat ympärilleni kuin pienten saarten muodostamaa muuria, joka oli kuukausia sitten alkanut erottaa minua syvemmästä merestä, tehnyt minusta erillisaltaan. Tunsin myös laguuni-sanan merkityksen painavana painottomuutena itsessäni; olin tyhjä tila, liian täynnä tunteita tunteakseni kunnolla mitään.

Olin poiminut autooni matkan varrelta ystävän, joka oli tulossa samaan juhlaan. Olimme samassa tilanteessa mutta täysin eri syistä. Hänen ikänsä oli minun ikäni kerrottuna kahdella, joten hän oli viettänyt tätäkin juhlaa niin monta kertaa, ettei minun kerroistani olisi tavallisesti edes puhuttu samassa yhteydessä. Paikassa, jossa juhla pidettiin, oli minun autolleni varattu parkkiruutu, ja siihen minä ajoin autoni. Vaihdoin lenkkarit korkkareihin ja survoin kaiken välttämättömän liian pieneen juhlalaukkuun, jota puristin kädessäni kuin painovoimaa. Kävelin ystäväni kanssa juhlapaikan ovelle, ja hänen sekä parin muun ystävän kanssa jäimme joksikin aikaa seisomaan ulos. Tervehdimme monia, mutta välttelimme joutumasta liian lähelle muita ihmisiä.

Kun lopulta menin sisälle, yksi heistä, joiden juhlaa tuona päivänä vietimme, jätti hetkeksi jonomuodostelman, jossa heidän kuului seisoa juuri ennen juhlan alkua, ja tuli halaamaan minua. Hänen hiuslakkansa tunkeutui hengitysteihini, ja ohjelmalehtinen, josta olin päättänyt tehdä minua juhlapäivän läpi kannattelevan nostovoiman, putosi kädestäni, mikä melkein romahdutti minut. Hetken luulin, että putoaisin itsekin, hukkuisin omaan matalaan veteeni. Ulospäin tunne näkyi kuitenkin kai vain käsien tärinänä ja äänen värähtämisenä, ja siksi se ehkä vaikutti liikutukselta, joka kuului asiaan tuona päivänä. Kyse oli kuitenkin paljon suuremmasta. Hän oli tuon hetken se koko pitkä ja minulle erityislaatuiseksi muodostunut kohtaaminen, jonka olin kokenut heidän kanssaan; sen henkilöitymä, mitä työni minulle merkitsee; omaäänisyyteen kasvanut nuori nainen, jota en unohtaisi koskaan. Ohjelmalehtisen osuessa lattiaan kaksi maailmaa törmäsivät sisälläni toisiinsa - se maailma, jossa me kohtasimme, ja se maailma, jossa kohtaamista ei ole ja joka siksi raakkuu sisälläni vielä tälläkin hetkellä kakofonisena huutokuorona.

Pian tuon hetken jälkeen he astelivat juhlaansa, ylväänä ja arvokkaana, suurena joukkona. He kulkivat minun ohitseni, ja yritin tavoittaa mahdollisimman monen katseen. Kaunis pianomusiikki ja airuet heidän edellänsä sekä juhlan tarkoitus tekivät heidän askelistaan tärkeitä ja erityisiä. He istuutuivat paikoillensa juhlasaliin, jossa minä pystyin vain piipahtamaan, seisomaan vain lyhyitä hetkiä yläkatsomon ovensuussa hengityssuojaimeni kanssa, kuin elävänä kysymysmerkkinä minut huomanneille ihmisille. Enimmäkseen olin käytävässä tai ulkona, ja siksi muistan itse juhlasta vain ihmisten hiuslakat ja hajuvedet ja huonon olon ja itkun, joka ei päässyt ulos, ja valheita puhuneen äänen, jota en pystynyt kuuntelemaan, ja ystäväni, joka myös joutui seisomaan käytävässä, ja nieltävät ja inhaloitavat lääkkeet, ja kauniin loppupuheen ja koskettavan lauluesityksen ja joitain välähdyksiä siitä, kun he tulivat kukin vuorollansa yleisön eteen. Juhlan jälkeen halusin halata heistä niin monta kuin ehdin, vaikka jouduinkin valitsemaan halaamisen ja hengittämisen välillä ja vaikka olikin mahdotonta sanoittaa ajatuksiani heille - he tuntuivat olevan siinä paljon minua parempia, mistä voisin toki ottaa sulan omaankin hattuuni.

Lopulta seisoimme jälleen ystävieni kanssa ulkona. Olimme hetken aikaan vähän hämmentyneitä siitä, että juhla oli todella ohitse. Päätimme koota joukkomme ja mennä kaikki yhdessä onnittelemaan yhden ystävämme tytärtä, uutta ylioppilasta. Vähän päästä istuimme alkuillan lämmössä suuren terassipöydän ympärillä, söimme mustaa kakkua ja puhuimme hyvästä ja pahasta, aluista ja lopuista ja hetkistä niiden välillä ja siitä, mitä oli ennen alkua, ja siitä, mitä tulisi lopun jälkeen.

Kotiin päästyäni pohdin, että ajan täytyy kulkea sykleinä, niin kuin liikkuu vuorovesi, joka saapuu ja taas lähtee, saapuu ja taas lähtee, sillä miten muuten lopun jälkeen tulisi aina uudestaan alku.

perjantai 17. elokuuta 2018

Nocturne

Minä olen niitä,
jotka syttyvät hitaasti ja joidenkin mielestä huomaamatta,
niitä, jotka eivät useinkaan tee asioita ex tempore,
koska sellainen on enemmän ahdistavaa kuin vapauttavaa,
niitä, joilla alkaa surrata korvien välissä,
jos pitäisi päättää jostain jäätelömakua kummemmasta suitsait,
niitä, jotka pääsevät suuttumukseen saakka siinä vaiheessa,
kun toisenlaiset ovat jo unohtaneet,
että jossain vaiheessa oli riitaa tai erimielisyyttä.

Siksi minun piti makustella sinunkin sanojasi
muutama päivä - tai ehkä muutama viikko,
jos ihan tarkkoja ollaan.
Mutta sitten kun olin saanut pohdittua ajatustasi kaikilta kanteilta,
päädyin olemaan samaa mieltä sinun kanssasi.

Sanoit sanasi vähän pahoitellen ja anteeksipyydellen,
jotenkin sellaisin saatesanoin kuin, että
tämä saattaa nyt kuulostaa typerältä tai epäreilulta, mutta sanon kuitenkin.


Olin aina opettanut kansakunnan rakastamaa klassikkorunoa hieman etäältä tarkastellen,
ajatellut, että runon tematiikka on kaunis
mutta ei koske minua tai oppilaitani,
nuoria ihmisiä.
Että todella ymmärrän ja koen ja tunnen sitten joskus, vanhana.

Mutta ymmärränkin melko hyvin jo nyt,
nuorena ihmisenä.

Käsitän sen, että tätä elämäni nyt on,
varmasti pitkään, vaikka ei toki loputtomiin,
koska kukaan ei voi pysäyttää jatkuvan muutoksen hidasta virtaa
- mutta ei myöskään täydellisesti päättää, mihin suuntaan virta meitä vie.
Minäkin olin varma, että hallitsen virtaa,
kunnes kohti se kääntyi.

Vaikka vieläkin usein ahdistaa,
ymmärrys on siltä osin helpottava kokemus,
että sitä seuraa väistämättä jonkinlainen hyväksyntä,
toisinaan tuskallinen, mutta hyväksyntä yhtä kaikki.
Se ei muuta väärää oikeaksi tai epäoikeudenmukaisuutta oikeudenmukaisuudeksi,
mutta se auttaa näkemään hyvän ja kauniin,
jotka eivät koskaan hävinneet mihinkään, hukkuivat vain hetkeksi pahan alle.


Aina ennen podin huonoa omaatuntoa,
jos en kauniina kesäpäivänä
juuri näyttänyt nenääni ulkona
- ja siksi onkin loputtoman hauskaa,
että juuri tänä vuonna, kun minun oli pakko lakata kokemasta tällaista syyllisyyttä,
kesä alleviivasi olemassaoloaan
kuumuudella ja kuivuudella
siinä määrin,
että ilmastoiduissa sisätiloissa olemisesta ja kaupan pakastealtaiden välissä nukkumisesta
tuli täysin hyväksyttyä toimintaa.

Huono omatuntoni, jota kesäisinä päivinä koin,
oli osa suurempaa ajatuskokonaisuutta,
jonka tämä aika asentaa meihin jo lapsuusvuosina.
Haluamme kokea kaiken
- ja paine kokeakokeakokea ja määrittää, mikä kaikki on osa kaikkea,
on valtava ja järjetön.
Ahmimme maailmaa, jota tuhoamme,
haluamme Venetsiaan ennen kuin se hukkuu,
vaikka voisimme vain yrittää olla toimillamme hukuttamatta sitä.


Sinun sanasi liittyivät juuri tähän.
Pyysit minua pohtimaan tilannettani
helpotuksen näkökulmasta:
koska en joka tapauksessa voisi enää edes yrittää rynnätä
mielettömästä kokemuksesta toiseen,
voisin opetella ajattelemaan,
kuinka ihanaa ja vapauttavaa se lopulta on,
kun tästä paineesta on pakko päästää irti,
kun on valittava hyvin tarkkaan
ja kun sitten on oikeasti aikaa pysähtyä valintojensa ääreen,
antaa niiden täyttää koko kokemisen tarpeen tila
ja kasvaa kokemusten sijaan merkityksiksi, elämäksi.

Kun elämä kapeutuu rajulla ja radikaalilla tavalla,
se myös suodattuu ja jalostuu, jos muutoksen suostuu ymmärtämään.
Kyse ei ole siitä, että kipu jalostaisi ihmistä,
tekisi taivaallista kruunua yhtään aiempaa kirkkaammaksi,
vaan siitä, että jos päättää olla sulkematta itseään sairauden tyhjiöön, onttoon sykkyrään,
antaa itselleen luvan pohtia, käsitellä, kiukustua, surra, puhua, iloita, kirjoittaa ja lukea
ja avaa ovensa ihmisten tulla
ja laajentaa huoneitaan jo sisällä olevien jäädä,
he tulevat ja jäävät
- eivät kaikki vaan, mikä hienointa, ainoastaan ne,
jotka haluavat olla vähän minun ja minun olevan vähän heidän -
ja kuuntelevat ja haluavat tulla kuulluiksi omine iloineen ja suruineen.

Käy niin kuin runossa,
jossa pienentyy elonpiiri ja nukkuu tuuliviiri
ja silti ja sen vuoksi
on kädessä onnen kulta
eikä enää tarvitse kaiken aikaa ajaa virvatulta.

Kun kotinsa rakentaa omaan itseensä ja näihin ihmisiin,
ei tarvitse olla luonteeltaan ex tempore
pyytääkseen jotakuta hetken mielijohteesta kylään tai mennäkseen itse.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Juokse, villi lapsi, juokse henkesi edestä

Välillä tahtoisin vain juosta.
Tahtoisin nousta sohvalta tai ruokapöydästä tai sängystä
tai tulla ruokakaupasta tai vaatekaupasta tai (uhmakkaimmissa kuvitelmissani) töistä,
juoda lasin vettä,
pukea päälleni esimerkiksi
mustat (minun tapauksessani vähän ilkeämieliset) “Just do it” -juoksutrikooni,
kirjavanvärisen juoksutakkini
ja oranssit juoksukenkäni,
laittaa kuulokkeet korville
ja kotiavaimet taskuun,
huikata vielä moikat ovelta
ja mennä ulos
ja alkaa juosta.
Ja sitten vain juoksisin
ja juoksisin
ja ehkä kerran tai kaksi
juoksisin paikoillani
punaisissa valoissa.
Ja sitten kun olisin juossut
sydämeni täyteen
ja mieleni tyhjäksi,
palaisin kotiin.

Juoksukalenterini voisi olla esimerkiksi sellainen, että
yhtenä päivänä juoksisin kuin juoksija,
mittaisin aikaa, matkaa, sykettä;
toisena juoksisin kuin taiteilija,
imisin itseeni värejä, valoa, varjoja;
kolmantena juoksisin kuin joogaaja,
hengittäisin sieluuni rauhaa, tasapainoa, hyvinvointia;
ja neljäntenä juoksisin kuin nykyihminen,
yrittäisin tehdä tämän kaiken kerralla.

Tahtoisin juosta kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Välillä juoksisin yksin ihmisten joukossa,
kaupungin kaduilla lempimusiikkini tahtiin;
välillä hiljaisuutta hakien,
syrjäisemmillä kaduilla tai metsäpoluilla;
välillä tasaiseen tahtiin ja pitkäkestoisesti,
välillä intervallityyliin;
välillä kaksin jonkun kanssa,
puheen rytmiä hengityksen tahtiin sovittaen;

ja välillä päähenkilötyyliin,
niin kuin kirjojen ja sarjojen ja elokuvien ihmiset juoksevat
päästäkseen hetkeksi pakoon
ongelmiaan tai koko maailman ongelmia;
ahdistavia asioita tai asioita, jotka ovat liian vaikeita ajateltaviksi;
virheitään, epäonnistumisiaan, itsekritiikkiään.

Mutta minä juoksen ainakin vielä tänään ja huomenna
vain konditionaalissa, fiktiossa, muistoissa.
Jos tekisin niin kuin haaveilen
eli lähtisin vain juoksemaan
niin kuin ihmiset lähtevät,
keuhkoni luulisivat, että
juoksisin henkeni edestä.
Vähän päästä en edes kävelisi
vaan istuisin maassa ajuriasennossa
ja haukkoisin happea polttaviin keuhkoihini
ja maitohapoille menneisiin jalkoihini
ja pyörryttävään päähäni.

Vielä ainakin tänään ja huomenna
minun täytyy olla kiitollinen siitä,
että pystyn edes kävelemään,
välillä jopa seiskan tasoiseen lenkkitahtiin,
mutta tietysti minun täytyy muistaa
ottaa kaikki lääkkeeni,
yksi niistä lenkille myös mukaan,
kantaa hengityssuojainta,
mieluiten kasvoillani, vähintään kädessäni,
aloittaa kävely rauhallisesti ja huolehtia, että
puhelimessa on akkuvirtaa,
jos lenkillä tulee paha astmakohtaus tai niin huono olo,
etten pääse kävellen kotiin.

En voi ottaa lomaa tai vapaapäiviä tästä kaikesta,
päättää, että tänään tai huomenna en jaksa tästä mitään,
olla ottamatta lääkkeitäni
tai astella päättäväisesti töihin
tai mennä syömään hajuvesikauppaa vastapäätä sijaitsevaan lounaspaikkaan
tai juosta heinäpellossa kuin peloton, villi lapsi,
hölkätä kaikkea tätä karkuun.

Kuljen kuitenkin usein riskirajoilla, kuin ekstremeurheilija,
koska tätä kaikkea on niin paljon,
etten voisi edes hengittää,
jos varoisin ja välttelisin oikeastaan koko elämää.

Ja koska kerran hiljaisuus saapui luokseni kuin olento
ja huusi “älä pelkää maailmaa”,
otan varkain keuhkoiltani
ehkä jo huomenna tai ylihuomenna
lenkilläni kymmenen tai jopa kaksikymmentä juoksuaskelta.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Pyhä Kolminaisuus

Minä uskon Imagoon,
pyhään, kyseenalaistamattomaan,
totuuden ja vain totuuden luomaan,
julkikuvaan, joka rakentaa itsensä
mitään totuuteen lisäämättä
tai mitään siitä poistamatta;
jonka virheettömän kauneuden puolesta
me ahkeroimme
ja jonka kasvot
pesemme puhtaiksi pahoista puheista päivittäin;

ja Maineeseen maan- ja maailmanlaajuiseen,
Imagon veriveljeen,
joka menisi - näin uskomme - jos Imagokin;
meidän johtajaamme,
jota suojaamme hengellämme;
jonka edestä annamme itsemme,
terveytemme ja hyvinvointimme,
omantuntomme ja ihmisyytemme;
jonka vuoksi uhraamme tarvittaessa rehellisyyden
ja sen nimeen lausutun pyhän valamme;
jonka vuoksi olemme tiukassa paikassa valmiit
tekemään tyhjäksi juhlapuheemme ja arvopohjamme,
ilmeenkään värähtämättä;
jonka puolesta sumennamme vaikka
rajat oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan väliltä,
jos tilanne niin vaatii;
jonka puolesta hukkua ja hukuttaa
on halumme korkehin;

ja huomenhohtoiseen Brändiin,
jonka me olemme huolellisesti luoneet
ja joka on luonut uudelleen meidät kaikki,
rakentanut jokaisesta ainutkertaisen henkilön,
maalannut tämän ajan ihmiskuvan;
ja puhdistavaan ja tervehdyttävään ihmeeseen,
joka laskeutuisi keskuuteemme
ja muuttaisi valheemme totuuksiksi,
pyyhkisi pois väärän ja anteeksiantamattoman,
tekisi tekemättömän tehdyksi
ja olisi suurudessaan tuleva
armahtamaan meitä,
jotka suljimme silmämme väistämättömältä,
tuholta, jota parhaamme mukaan vieläkin puhumme pois
väittämällä, että vika on meissä itsessämme
- olemme mieluummin vaikka hulluja ja luulotautisia
kuin tahraamme yhtäkään näistä kolmesta -
meitä, jotka annoimme ajan tuhota sivistyksemme kehdot ja hoivamme huoneet,
välinpitämättömyyden mädättää tämän maan.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Satumetsä

Unet ovat toisinaan kuin satuja vielä aikuisiälläkin, sillä unet eivät ole kiinnostuneita siitä, mikä on unennäkijän ikä - tai nimi tai sukupuoli tai yhteiskunnallinen asema. Ne ovat kiinnostuneita vain ihmisestä, ihmisyydestä ja siitä, mitä olemme, koemme, tunnemme ja tiedämme mielemme syvimmissä kerroksissa, niissä, joita emme hereillä ollessamme oikein osaa kuunnella, vaikka niissä olisi viisautemme koti. Jälkiviisaudeksi olemme oppineet kutsumaan sitä tilaa, jossa syväkerroksemme murtavat kipua ja tuskaa aiheuttaen paksuiksi rakentamamme väliseinät tietoisuuden tasojen väliltä ja onnistuvat heittämään jonkin hippusen mielen pintakerrosten käsiteltäväksi. Tällainen viisaus ei yleensä kuitenkaan tupsahda meihin auttamattomasti myöhässä, jälkikäteen, vaan on olemassa jo silloin, kun sitä tarvittaisiin, mutta vain niin syvällä meissä, ettemme kuule sen ääntä, vaikka se huutaisi kurkku suorana.

Eräässä unessani minusta tuli tuo huutava kokemuksen ja viisauden ääni monille, kokonaiselle ihmisjoukolle - eikä minua tietenkään kuunnellut tai edes kuullut heistä yksikään. Unissakin vallitsee kuitenkin sentään jokin kuri ja järjestys, ja senpä vuoksi ihminen ei voi niissäkään ruveta noin vaan, ylimielisesti ja rehvakkaasti kokemuksen viisaaksi ääneksi. Ensin uni laittaa hänet kokemaan vielä uudestaan sen, mitä hän on jo kertaalleen kokenut valvemaailmassa, toki unille ominaiseen symboliseen tapaan, jotta hän todella tuntisi sen tuskan, jota selväjärkisin ja kauaskatseisin minuutemme osa tuntee, kun emme kuuntele sitä, vaikka se kuinka itkisi ja huutaisi, anelisi polvet ruvella huomiotamme.

Uneni miljöö oli metsä, kauniimpi ja sadunhohtoisempi kuin minkään tuntemani sadun metsä. Seisoin aluksi jonkin aikaa ihan tavallisen havupuumetsän ja satumetsän rajalla. Olin hämmentynyt katsoessani rajan toiselle puolelle, sillä satumetsä oli tupsahtanut kaiken keskelle ihan yhtäkkiä, ilmestynyt kuusien sekaan sillä välin, kun minä olin vilkaissut maahan, tarkastellut hetken askeleitani. Satumetsän ympärillä oli eräänlainen auringon säteitä monistava, kimmeltävä kalvo, ja kun uteliaisuuttani siirryin seisomaan ihan lähelle kalvoa, aloin nähdä satumetsän täysin kirkkaana, suorastaan häikäisevänä. Jos olisin jäänyt seisomaan metrinkin verran etäämmälle, en olisi pystynyt kunnolla erottamaan metsän olentoja, sillä yksi kalvon tehtävistä tuntui olevan se, että se sumentaa sisälleen kätkemänsä maailman, houkuttelee metsässä kulkijat lähemmäksi.

Satumetsä toisti kultaisena hohtaen auringonvaloa ihan niin kuin kalvokin, mikä sai sen näyttämään mielikuvituksen tuotteelta. Unimaailmassa kuitenkin on niin, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta, minkä vuoksi uni ei katso tarpeelliseksi erotella todellisuutta ja mielikuvitusta toisistaan. Niinpä metsä kaikesta huolimatta oli unessani täysin todellinen. Metsä oli kumpuilevan, alkukesänvihreän nurmen verhoama. Siellä täällä oli taivaansinisiä, kirkasvetisiä lampia, joissa valkoisina hohtavat joutsenparit uiskentelivat pienten kalojen seurassa ja joiden rannoilla lystikkäät pienet sammakot kurnuttivat toisilleen ja muille olennoille. Osa kaloista oli siivekkäitä, ja nämä tällaiset halkoivat taukoamatta vedenpintaa ylös alas kulkiessaan. Metsä kasvoi runsaita puita ja pensaita, joiden oksilla riitti syötävää kaikille niille kymmenille heleästi laulaville keijukaisille ja sateenkaarenkirjaville yksisarvisille, jotka metsää asuttivat. Metsä oli kerta kaikkiaan täydellinen, kuin elävä satukirjan kuvituskuva. Olin niin häikäistynyt näkemästäni, ettei mielessäni edes häivähtänyt petollisuuden mahdollisuus, viisaus, joka yritti viime hetkiin saakka ennen ratkaisevaa askeltani kailottaa, että täydellisyys on unessakin vain illuusio, että mitä virheettömämmältä jokin vaikuttaa, sitä vaarallisempi se on.

Täysin empimättä otin siis askeleen, joka siirsi minut tavallisesta kuusimetsästä satumetsään. Välittömästi kalvon läpi mentyäni metsä kuitenkin muuttui täysin: Äsken vihreä, eläväinen maa muuttui nyt mustaksi ja alkoi kasvaa paksuja, harmaita juuria, jotka pian muodostivat joka puolelle sellaisia muureja, etten päässyt kulkemaan niiden läpi. Puut muuttuivat lehdettömiksi ja kasvattivat oksistonsa yhteen niin, etteivät auringonsäteet enää päässeet maahan saakka. Lammet joutsenten alta hävisivät, joutsenet itse muuttuivat raadelluiksi ja raateleviksi korppikotkiksi, kalat jäivät kitumaan kuivuuttaan helkeilevalle maalle ja sammakot muuttuivat valtaviksi rupikonniksi, jotka eivät kurnuttaneet vaan tuijottivat minua pelottavan mykkinä. Keijukaiset muuttuivat koukkunokkaisiksi, käkättäviksi noidiksi ja yksisarviset hirviöiksi, jotka louskuttivat hampaissaan kaikkea, mitä sattuivat näkemään ja suuhunsa poimimaan. Kuola valui hirviöiden suupielistä tehden juurakkomuureista limaisia ja liukkaita. Välillä jokin juuri kahmaisi minut kuristavaan syleilyynsä, mutta onnistuin kaikelta kauhultani ja paniikiltani aina pääsemään vapaaksi, keräämään itkuisena voimiani ja haukkomaan hetken henkeäni ennen kuin sama taistelu alkoi uudestaan.

Jossain vaiheessa juurakkomuuriin avautui aukko, kuin kurkistusikkuna, josta pystyin näkemään kalvon toiselle puolen, kuusimetsään. Vähän aikaa ehdin luulla, että painajaiseksi muuttunut metsä päästäisi minut pois, mutta olin väärässä. Kurkistusaukko avautui, koska oli tullut aika minun muuttua siksi ääneksi, jota kukaan ei kohta kuulisi.

Kuusimetsään oli nimittäin saapunut suuri ihmisjoukko, joka tuntui kasvavan sitä mukaa kuin yritin laskea, kuinka monesta ihmisestä oli kyse. Pian joukko oli kasvanut niin suureksi, että ihmisiä oli joka suunnassa silmänkantamattomiin, loputtomasti. Ymmärsin nopeasti, että he olivat kaikki tulossa siihen samaan paikkaan, jossa minä olin vielä ihan vähän aikaa sitten seissyt ja ihmetellyt eteeni ilmestynyttä, kalvon peittämää satumetsää. Hätäännyin ja aloin huutaa. Huusin niin kovaa ja niin kauan kuin pystyin, sillä en halunnut, että yksikään rajan toisella puolella seisovista astuisi uteliaisuuttaan kalvon läpi. Metsä oli tehnyt minulle nimittäin nyt selväksi, ettei se päästäisi minua pitkään aikaan pois, että eläisin tämän kuplan sisällä niin kauan kuin metsä päättäisi tahtoa, eläisin milloin juurakon kuristusotteessa rimpuillen, milloin vähän helpommin hengittäen, sopeutuen hirviönkuolaiseen kotiini. En halunnut muiden joutuvan täydellisen ulkokuoren sokaisemiksi, astuvan ohuen kalvon läpi tähän maailmaan, jossa kaunis muuttuu rumaksi silmänräpäyksessä. Tämä maa oli julmuuden rakentama, ja nyt näin, kuinka lähes näkymättömän pienet olennot hinkkasivat hengästyneinä kalvon pintaa valheellisen hohtavaksi, täydelliseksi, tahrattomaksi, säröttömäksi.

Minua ei kuitenkaan kuullut kukaan, ei yksikään. Ihmiset vain kulkivat rinnatusten minua kohti, naurahtelivat ja ottivat välillä toisiaan kädestä kiinni. Kohta he tuntuivat kaikki saapuvan samanaikaisesti siihen paikkaan, josta tämä maailma näkyy vain sumeana, juuri sillä tavalla houkuttelevana, että ihminen ei malta olla ottamatta askelta eteenpäin nähdäkseen kirkkaasti, saadakseen katsoa täydellisyyttä, jota ei ole. Pian he seisoivat nenät kiinni hohtavassa kalvossa ja nostivat jalkansa ottaakseen askeleen, joka siirtäisi heidätkin vangeiksi maahan, joka on olemassa vain niille, jotka osuvat metsäretkellään siihen paikkaan, jossa kaikki olisi vielä hyvin ja pelastettavissa, jos yksikin paikalle sattuvista kuulisi varoittavan huudon täydellisyyden kalvon takaa. Tuona hetkenä minut lävisti se viiltävä kipu, jota viisain minuuteni tunsi sinä hetkenä, kun minä olin sulkenut valvemaailmassa siltä korvani ja tullut askel askeleelta, päivä päivältä lähemmäksi sitä todellisuutta, jossa tuntuu kuin juurakot välillä ottaisivat ihmisen kuristavaan, hengityksen salpaavaan syleilyynsä ja kasvattaisivat hänen ympärilleen kuolaisia muureja, jotka estävät häntä kulkemasta oikein mihinkään suuntaan - todellisuutta, jonka valheellisuus ja välinpitämättömyys ovat rakentaneet ja johon monikaan ei usko, ellei itse ole joutunut sen sisään.