Hyvien ihmisten juhla

Muistan heidän juhlansa niin kuin muistetaan elokuva, jota on katsottu sivusilmällä, tai kirja, jota lukiessa on luettu tarkemmin puhelimen näyttöä kuin kirjan sivuja. Muistan alun ja lopun ja joitain hetkiä niiden väliltä. Tarkemmin kuin itse juhlan muistan tapahtumia sen ympäriltä, asioita, joita tapahtui ennen alkua ja lopun jälkeen - muistan juhlan tavalla, jolla moni haluaisi muistaa elämänsä, tietää, mitä on ennen sitä ja sen jälkeen.

Oli lämmin päivä tänä yhtäkkiä alkaneena kesänä. Tuolloin olisin sanonut, että päivä oli suorastaan kuuma, mutta silloin en vielä tiennyt, millainen helleähky meitä myöhemmin tänä kesänä odotti. Sanotaan siis, että päivä oli lämmin ja aurinkoinen mutta hieman tuulinen. Olin pitkässä turkoosissa mekossani kuin rauhallinen mutta elämäntäyteinen laguuni, oman itseni symboli. Sisälläni kannoin kuitenkin paratiisiveden surullista kääntöpuolta: Tunsin, kuinka oma varomattomuuteni ja julmat ratkaisut rakensivat ympärilleni kuin pienten saarten muodostamaa muuria, joka oli kuukausia sitten alkanut erottaa minua syvemmästä merestä, tehnyt minusta erillisaltaan. Tunsin myös laguuni-sanan merkityksen painavana painottomuutena itsessäni; olin tyhjä tila, liian täynnä tunteita tunteakseni kunnolla mitään.

Olin poiminut autooni matkan varrelta ystävän, joka oli tulossa samaan juhlaan. Olimme samassa tilanteessa mutta täysin eri syistä. Hänen ikänsä oli minun ikäni kerrottuna kahdella, joten hän oli viettänyt tätäkin juhlaa niin monta kertaa, ettei minun kerroistani olisi tavallisesti edes puhuttu samassa yhteydessä. Paikassa, jossa juhla pidettiin, oli minun autolleni varattu parkkiruutu, ja siihen minä ajoin autoni. Vaihdoin lenkkarit korkkareihin ja survoin kaiken välttämättömän liian pieneen juhlalaukkuun, jota puristin kädessäni kuin painovoimaa. Kävelin ystäväni kanssa juhlapaikan ovelle, ja hänen sekä parin muun ystävän kanssa jäimme joksikin aikaa seisomaan ulos. Tervehdimme monia, mutta välttelimme joutumasta liian lähelle muita ihmisiä.

Kun lopulta menin sisälle, yksi heistä, joiden juhlaa tuona päivänä vietimme, jätti hetkeksi jonomuodostelman, jossa heidän kuului seisoa juuri ennen juhlan alkua, ja tuli halaamaan minua. Hänen hiuslakkansa tunkeutui hengitysteihini, ja ohjelmalehtinen, josta olin päättänyt tehdä minua juhlapäivän läpi kannattelevan nostovoiman, putosi kädestäni, mikä melkein romahdutti minut. Hetken luulin, että putoaisin itsekin, hukkuisin omaan matalaan veteeni. Ulospäin tunne näkyi kuitenkin kai vain käsien tärinänä ja äänen värähtämisenä, ja siksi se ehkä vaikutti liikutukselta, joka kuului asiaan tuona päivänä. Kyse oli kuitenkin paljon suuremmasta. Hän oli tuon hetken se koko pitkä ja minulle erityislaatuiseksi muodostunut kohtaaminen, jonka olin kokenut heidän kanssaan; sen henkilöitymä, mitä työni minulle merkitsee; omaäänisyyteen kasvanut nuori nainen, jota en unohtaisi koskaan. Ohjelmalehtisen osuessa lattiaan kaksi maailmaa törmäsivät sisälläni toisiinsa - se maailma, jossa me kohtasimme, ja se maailma, jossa kohtaamista ei ole ja joka siksi raakkuu sisälläni vielä tälläkin hetkellä kakofonisena huutokuorona.

Pian tuon hetken jälkeen he astelivat juhlaansa, ylväänä ja arvokkaana, suurena joukkona. He kulkivat minun ohitseni, ja yritin tavoittaa mahdollisimman monen katseen. Kaunis pianomusiikki ja airuet heidän edellänsä sekä juhlan tarkoitus tekivät heidän askelistaan tärkeitä ja erityisiä. He istuutuivat paikoillensa juhlasaliin, jossa minä pystyin vain piipahtamaan, seisomaan vain lyhyitä hetkiä yläkatsomon ovensuussa hengityssuojaimeni kanssa, kuin elävänä kysymysmerkkinä minut huomanneille ihmisille. Enimmäkseen olin käytävässä tai ulkona, ja siksi muistan itse juhlasta vain ihmisten hiuslakat ja hajuvedet ja huonon olon ja itkun, joka ei päässyt ulos, ja valheita puhuneen äänen, jota en pystynyt kuuntelemaan, ja ystäväni, joka myös joutui seisomaan käytävässä, ja nieltävät ja inhaloitavat lääkkeet, ja kauniin loppupuheen ja koskettavan lauluesityksen ja joitain välähdyksiä siitä, kun he tulivat kukin vuorollansa yleisön eteen. Juhlan jälkeen halusin halata heistä niin monta kuin ehdin, vaikka jouduinkin valitsemaan halaamisen ja hengittämisen välillä ja vaikka olikin mahdotonta sanoittaa ajatuksiani heille - he tuntuivat olevan siinä paljon minua parempia, mistä voisin toki ottaa sulan omaankin hattuuni.

Lopulta seisoimme jälleen ystävieni kanssa ulkona. Olimme hetken aikaan vähän hämmentyneitä siitä, että juhla oli todella ohitse. Päätimme koota joukkomme ja mennä kaikki yhdessä onnittelemaan yhden ystävämme tytärtä, uutta ylioppilasta. Vähän päästä istuimme alkuillan lämmössä suuren terassipöydän ympärillä, söimme mustaa kakkua ja puhuimme hyvästä ja pahasta, aluista ja lopuista ja hetkistä niiden välillä ja siitä, mitä oli ennen alkua, ja siitä, mitä tulisi lopun jälkeen.

Kotiin päästyäni pohdin, että ajan täytyy kulkea sykleinä, niin kuin liikkuu vuorovesi, joka saapuu ja taas lähtee, saapuu ja taas lähtee, sillä miten muuten lopun jälkeen tulisi aina uudestaan alku.

Nocturne

Minä olen niitä,
jotka syttyvät hitaasti ja joidenkin mielestä huomaamatta,
niitä, jotka eivät useinkaan tee asioita ex tempore,
koska sellainen on enemmän ahdistavaa kuin vapauttavaa,
niitä, joilla alkaa surrata korvien välissä,
jos pitäisi päättää jostain jäätelömakua kummemmasta suitsait,
niitä, jotka pääsevät suuttumukseen saakka siinä vaiheessa,
kun toisenlaiset ovat jo unohtaneet,
että jossain vaiheessa oli riitaa tai erimielisyyttä.

Siksi minun piti makustella sinunkin sanojasi
muutama päivä - tai ehkä muutama viikko,
jos ihan tarkkoja ollaan.
Mutta sitten kun olin saanut pohdittua ajatustasi kaikilta kanteilta,
päädyin olemaan samaa mieltä sinun kanssasi.

Sanoit sanasi vähän pahoitellen ja anteeksipyydellen,
jotenkin sellaisin saatesanoin kuin, että
tämä saattaa nyt kuulostaa typerältä tai epäreilulta, mutta sanon kuitenkin.


Olin aina opettanut kansakunnan rakastamaa klassikkorunoa hieman etäältä tarkastellen,
ajatellut, että runon tematiikka on kaunis
mutta ei koske minua tai oppilaitani,
nuoria ihmisiä.
Että todella ymmärrän ja koen ja tunnen sitten joskus, vanhana.

Mutta ymmärränkin melko hyvin jo nyt,
nuorena ihmisenä.

Käsitän sen, että tätä elämäni nyt on,
varmasti pitkään, vaikka ei toki loputtomiin,
koska kukaan ei voi pysäyttää jatkuvan muutoksen hidasta virtaa
- mutta ei myöskään täydellisesti päättää, mihin suuntaan virta meitä vie.
Minäkin olin varma, että hallitsen virtaa,
kunnes kohti se kääntyi.

Vaikka vieläkin usein ahdistaa,
ymmärrys on siltä osin helpottava kokemus,
että sitä seuraa väistämättä jonkinlainen hyväksyntä,
toisinaan tuskallinen, mutta hyväksyntä yhtä kaikki.
Se ei muuta väärää oikeaksi tai epäoikeudenmukaisuutta oikeudenmukaisuudeksi,
mutta se auttaa näkemään hyvän ja kauniin,
jotka eivät koskaan hävinneet mihinkään, hukkuivat vain hetkeksi pahan alle.


Aina ennen podin huonoa omaatuntoa,
jos en kauniina kesäpäivänä
juuri näyttänyt nenääni ulkona
- ja siksi onkin loputtoman hauskaa,
että juuri tänä vuonna, kun minun oli pakko lakata kokemasta tällaista syyllisyyttä,
kesä alleviivasi olemassaoloaan
kuumuudella ja kuivuudella
siinä määrin,
että ilmastoiduissa sisätiloissa olemisesta ja kaupan pakastealtaiden välissä nukkumisesta
tuli täysin hyväksyttyä toimintaa.

Huono omatuntoni, jota kesäisinä päivinä koin,
oli osa suurempaa ajatuskokonaisuutta,
jonka tämä aika asentaa meihin jo lapsuusvuosina.
Haluamme kokea kaiken
- ja paine kokeakokeakokea ja määrittää, mikä kaikki on osa kaikkea,
on valtava ja järjetön.
Ahmimme maailmaa, jota tuhoamme,
haluamme Venetsiaan ennen kuin se hukkuu,
vaikka voisimme vain yrittää olla toimillamme hukuttamatta sitä.


Sinun sanasi liittyivät juuri tähän.
Pyysit minua pohtimaan tilannettani
helpotuksen näkökulmasta:
koska en joka tapauksessa voisi enää edes yrittää rynnätä
mielettömästä kokemuksesta toiseen,
voisin opetella ajattelemaan,
kuinka ihanaa ja vapauttavaa se lopulta on,
kun tästä paineesta on pakko päästää irti,
kun on valittava hyvin tarkkaan
ja kun sitten on oikeasti aikaa pysähtyä valintojensa ääreen,
antaa niiden täyttää koko kokemisen tarpeen tila
ja kasvaa kokemusten sijaan merkityksiksi, elämäksi.

Kun elämä kapeutuu rajulla ja radikaalilla tavalla,
se myös suodattuu ja jalostuu, jos muutoksen suostuu ymmärtämään.
Kyse ei ole siitä, että kipu jalostaisi ihmistä,
tekisi taivaallista kruunua yhtään aiempaa kirkkaammaksi,
vaan siitä, että jos päättää olla sulkematta itseään sairauden tyhjiöön, onttoon sykkyrään,
antaa itselleen luvan pohtia, käsitellä, kiukustua, surra, puhua, iloita, kirjoittaa ja lukea
ja avaa ovensa ihmisten tulla
ja laajentaa huoneitaan jo sisällä olevien jäädä,
he tulevat ja jäävät
- eivät kaikki vaan, mikä hienointa, ainoastaan ne,
jotka haluavat olla vähän minun ja minun olevan vähän heidän -
ja kuuntelevat ja haluavat tulla kuulluiksi omine iloineen ja suruineen.

Käy niin kuin runossa,
jossa pienentyy elonpiiri ja nukkuu tuuliviiri
ja silti ja sen vuoksi
on kädessä onnen kulta
eikä enää tarvitse kaiken aikaa ajaa virvatulta.

Kun kotinsa rakentaa omaan itseensä ja näihin ihmisiin,
ei tarvitse olla luonteeltaan ex tempore
pyytääkseen jotakuta hetken mielijohteesta kylään tai mennäkseen itse.