Juokse, villi lapsi, juokse henkesi edestä

Välillä tahtoisin vain juosta.
Tahtoisin nousta sohvalta tai ruokapöydästä tai sängystä
tai tulla ruokakaupasta tai vaatekaupasta tai (uhmakkaimmissa kuvitelmissani) töistä,
juoda lasin vettä,
pukea päälleni esimerkiksi
mustat (minun tapauksessani vähän ilkeämieliset) “Just do it” -juoksutrikooni,
kirjavanvärisen juoksutakkini
ja oranssit juoksukenkäni,
laittaa kuulokkeet korville
ja kotiavaimet taskuun,
huikata vielä moikat ovelta
ja mennä ulos
ja alkaa juosta.
Ja sitten vain juoksisin
ja juoksisin
ja ehkä kerran tai kaksi
juoksisin paikoillani
punaisissa valoissa.
Ja sitten kun olisin juossut
sydämeni täyteen
ja mieleni tyhjäksi,
palaisin kotiin.

Juoksukalenterini voisi olla esimerkiksi sellainen, että
yhtenä päivänä juoksisin kuin juoksija,
mittaisin aikaa, matkaa, sykettä;
toisena juoksisin kuin taiteilija,
imisin itseeni värejä, valoa, varjoja;
kolmantena juoksisin kuin joogaaja,
hengittäisin sieluuni rauhaa, tasapainoa, hyvinvointia;
ja neljäntenä juoksisin kuin nykyihminen,
yrittäisin tehdä tämän kaiken kerralla.

Tahtoisin juosta kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Välillä juoksisin yksin ihmisten joukossa,
kaupungin kaduilla lempimusiikkini tahtiin;
välillä hiljaisuutta hakien,
syrjäisemmillä kaduilla tai metsäpoluilla;
välillä tasaiseen tahtiin ja pitkäkestoisesti,
välillä intervallityyliin;
välillä kaksin jonkun kanssa,
puheen rytmiä hengityksen tahtiin sovittaen;

ja välillä päähenkilötyyliin,
niin kuin kirjojen ja sarjojen ja elokuvien ihmiset juoksevat
päästäkseen hetkeksi pakoon
ongelmiaan tai koko maailman ongelmia;
ahdistavia asioita tai asioita, jotka ovat liian vaikeita ajateltaviksi;
virheitään, epäonnistumisiaan, itsekritiikkiään.

Mutta minä juoksen ainakin vielä tänään ja huomenna
vain konditionaalissa, fiktiossa, muistoissa.
Jos tekisin niin kuin haaveilen
eli lähtisin vain juoksemaan
niin kuin ihmiset lähtevät,
keuhkoni luulisivat, että
juoksisin henkeni edestä.
Vähän päästä en edes kävelisi
vaan istuisin maassa ajuriasennossa
ja haukkoisin happea polttaviin keuhkoihini
ja maitohapoille menneisiin jalkoihini
ja pyörryttävään päähäni.

Vielä ainakin tänään ja huomenna
minun täytyy olla kiitollinen siitä,
että pystyn edes kävelemään,
välillä jopa seiskan tasoiseen lenkkitahtiin,
mutta tietysti minun täytyy muistaa
ottaa kaikki lääkkeeni,
yksi niistä lenkille myös mukaan,
kantaa hengityssuojainta,
mieluiten kasvoillani, vähintään kädessäni,
aloittaa kävely rauhallisesti ja huolehtia, että
puhelimessa on akkuvirtaa,
jos lenkillä tulee paha astmakohtaus tai niin huono olo,
etten pääse kävellen kotiin.

En voi ottaa lomaa tai vapaapäiviä tästä kaikesta,
päättää, että tänään tai huomenna en jaksa tästä mitään,
olla ottamatta lääkkeitäni
tai astella päättäväisesti töihin
tai mennä syömään hajuvesikauppaa vastapäätä sijaitsevaan lounaspaikkaan
tai juosta heinäpellossa kuin peloton, villi lapsi,
hölkätä kaikkea tätä karkuun.

Kuljen kuitenkin usein riskirajoilla, kuin ekstremeurheilija,
koska tätä kaikkea on niin paljon,
etten voisi edes hengittää,
jos varoisin ja välttelisin oikeastaan koko elämää.

Ja koska kerran hiljaisuus saapui luokseni kuin olento
ja huusi “älä pelkää maailmaa”,
otan varkain keuhkoiltani
ehkä jo huomenna tai ylihuomenna
lenkilläni kymmenen tai jopa kaksikymmentä juoksuaskelta.

Pyhä Kolminaisuus

Minä uskon Imagoon,
pyhään, kyseenalaistamattomaan,
totuuden ja vain totuuden luomaan,
julkikuvaan, joka rakentaa itsensä
mitään totuuteen lisäämättä
tai mitään siitä poistamatta;
jonka virheettömän kauneuden puolesta
me ahkeroimme
ja jonka kasvot
pesemme puhtaiksi pahoista puheista päivittäin;

ja Maineeseen maan- ja maailmanlaajuiseen,
Imagon veriveljeen,
joka menisi - näin uskomme - jos Imagokin;
meidän johtajaamme,
jota suojaamme hengellämme;
jonka edestä annamme itsemme,
terveytemme ja hyvinvointimme,
omantuntomme ja ihmisyytemme;
jonka vuoksi uhraamme tarvittaessa rehellisyyden
ja sen nimeen lausutun pyhän valamme;
jonka vuoksi olemme tiukassa paikassa valmiit
tekemään tyhjäksi juhlapuheemme ja arvopohjamme,
ilmeenkään värähtämättä;
jonka puolesta sumennamme vaikka
rajat oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan väliltä,
jos tilanne niin vaatii;
jonka puolesta hukkua ja hukuttaa
on halumme korkehin;

ja huomenhohtoiseen Brändiin,
jonka me olemme huolellisesti luoneet
ja joka on luonut uudelleen meidät kaikki,
rakentanut jokaisesta ainutkertaisen henkilön,
maalannut tämän ajan ihmiskuvan;
ja puhdistavaan ja tervehdyttävään ihmeeseen,
joka laskeutuisi keskuuteemme
ja muuttaisi valheemme totuuksiksi,
pyyhkisi pois väärän ja anteeksiantamattoman,
tekisi tekemättömän tehdyksi
ja olisi suurudessaan tuleva
armahtamaan meitä,
jotka suljimme silmämme väistämättömältä,
tuholta, jota parhaamme mukaan vieläkin puhumme pois
väittämällä, että vika on meissä itsessämme
- olemme mieluummin vaikka hulluja ja luulotautisia
kuin tahraamme yhtäkään näistä kolmesta -
meitä, jotka annoimme ajan tuhota sivistyksemme kehdot ja hoivamme huoneet,
välinpitämättömyyden mädättää tämän maan.

Satumetsä

Unet ovat toisinaan kuin satuja vielä aikuisiälläkin, sillä unet eivät ole kiinnostuneita siitä, mikä on unennäkijän ikä - tai nimi tai sukupuoli tai yhteiskunnallinen asema. Ne ovat kiinnostuneita vain ihmisestä, ihmisyydestä ja siitä, mitä olemme, koemme, tunnemme ja tiedämme mielemme syvimmissä kerroksissa, niissä, joita emme hereillä ollessamme oikein osaa kuunnella, vaikka niissä olisi viisautemme koti. Jälkiviisaudeksi olemme oppineet kutsumaan sitä tilaa, jossa syväkerroksemme murtavat kipua ja tuskaa aiheuttaen paksuiksi rakentamamme väliseinät tietoisuuden tasojen väliltä ja onnistuvat heittämään jonkin hippusen mielen pintakerrosten käsiteltäväksi. Tällainen viisaus ei yleensä kuitenkaan tupsahda meihin auttamattomasti myöhässä, jälkikäteen, vaan on olemassa jo silloin, kun sitä tarvittaisiin, mutta vain niin syvällä meissä, ettemme kuule sen ääntä, vaikka se huutaisi kurkku suorana.

Eräässä unessani minusta tuli tuo huutava kokemuksen ja viisauden ääni monille, kokonaiselle ihmisjoukolle - eikä minua tietenkään kuunnellut tai edes kuullut heistä yksikään. Unissakin vallitsee kuitenkin sentään jokin kuri ja järjestys, ja senpä vuoksi ihminen ei voi niissäkään ruveta noin vaan, ylimielisesti ja rehvakkaasti kokemuksen viisaaksi ääneksi. Ensin uni laittaa hänet kokemaan vielä uudestaan sen, mitä hän on jo kertaalleen kokenut valvemaailmassa, toki unille ominaiseen symboliseen tapaan, jotta hän todella tuntisi sen tuskan, jota selväjärkisin ja kauaskatseisin minuutemme osa tuntee, kun emme kuuntele sitä, vaikka se kuinka itkisi ja huutaisi, anelisi polvet ruvella huomiotamme.

Uneni miljöö oli metsä, kauniimpi ja sadunhohtoisempi kuin minkään tuntemani sadun metsä. Seisoin aluksi jonkin aikaa ihan tavallisen havupuumetsän ja satumetsän rajalla. Olin hämmentynyt katsoessani rajan toiselle puolelle, sillä satumetsä oli tupsahtanut kaiken keskelle ihan yhtäkkiä, ilmestynyt kuusien sekaan sillä välin, kun minä olin vilkaissut maahan, tarkastellut hetken askeleitani. Satumetsän ympärillä oli eräänlainen auringon säteitä monistava, kimmeltävä kalvo, ja kun uteliaisuuttani siirryin seisomaan ihan lähelle kalvoa, aloin nähdä satumetsän täysin kirkkaana, suorastaan häikäisevänä. Jos olisin jäänyt seisomaan metrinkin verran etäämmälle, en olisi pystynyt kunnolla erottamaan metsän olentoja, sillä yksi kalvon tehtävistä tuntui olevan se, että se sumentaa sisälleen kätkemänsä maailman, houkuttelee metsässä kulkijat lähemmäksi.

Satumetsä toisti kultaisena hohtaen auringonvaloa ihan niin kuin kalvokin, mikä sai sen näyttämään mielikuvituksen tuotteelta. Unimaailmassa kuitenkin on niin, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta, minkä vuoksi uni ei katso tarpeelliseksi erotella todellisuutta ja mielikuvitusta toisistaan. Niinpä metsä kaikesta huolimatta oli unessani täysin todellinen. Metsä oli kumpuilevan, alkukesänvihreän nurmen verhoama. Siellä täällä oli taivaansinisiä, kirkasvetisiä lampia, joissa valkoisina hohtavat joutsenparit uiskentelivat pienten kalojen seurassa ja joiden rannoilla lystikkäät pienet sammakot kurnuttivat toisilleen ja muille olennoille. Osa kaloista oli siivekkäitä, ja nämä tällaiset halkoivat taukoamatta vedenpintaa ylös alas kulkiessaan. Metsä kasvoi runsaita puita ja pensaita, joiden oksilla riitti syötävää kaikille niille kymmenille heleästi laulaville keijukaisille ja sateenkaarenkirjaville yksisarvisille, jotka metsää asuttivat. Metsä oli kerta kaikkiaan täydellinen, kuin elävä satukirjan kuvituskuva. Olin niin häikäistynyt näkemästäni, ettei mielessäni edes häivähtänyt petollisuuden mahdollisuus, viisaus, joka yritti viime hetkiin saakka ennen ratkaisevaa askeltani kailottaa, että täydellisyys on unessakin vain illuusio, että mitä virheettömämmältä jokin vaikuttaa, sitä vaarallisempi se on.

Täysin empimättä otin siis askeleen, joka siirsi minut tavallisesta kuusimetsästä satumetsään. Välittömästi kalvon läpi mentyäni metsä kuitenkin muuttui täysin: Äsken vihreä, eläväinen maa muuttui nyt mustaksi ja alkoi kasvaa paksuja, harmaita juuria, jotka pian muodostivat joka puolelle sellaisia muureja, etten päässyt kulkemaan niiden läpi. Puut muuttuivat lehdettömiksi ja kasvattivat oksistonsa yhteen niin, etteivät auringonsäteet enää päässeet maahan saakka. Lammet joutsenten alta hävisivät, joutsenet itse muuttuivat raadelluiksi ja raateleviksi korppikotkiksi, kalat jäivät kitumaan kuivuuttaan helkeilevalle maalle ja sammakot muuttuivat valtaviksi rupikonniksi, jotka eivät kurnuttaneet vaan tuijottivat minua pelottavan mykkinä. Keijukaiset muuttuivat koukkunokkaisiksi, käkättäviksi noidiksi ja yksisarviset hirviöiksi, jotka louskuttivat hampaissaan kaikkea, mitä sattuivat näkemään ja suuhunsa poimimaan. Kuola valui hirviöiden suupielistä tehden juurakkomuureista limaisia ja liukkaita. Välillä jokin juuri kahmaisi minut kuristavaan syleilyynsä, mutta onnistuin kaikelta kauhultani ja paniikiltani aina pääsemään vapaaksi, keräämään itkuisena voimiani ja haukkomaan hetken henkeäni ennen kuin sama taistelu alkoi uudestaan.

Jossain vaiheessa juurakkomuuriin avautui aukko, kuin kurkistusikkuna, josta pystyin näkemään kalvon toiselle puolen, kuusimetsään. Vähän aikaa ehdin luulla, että painajaiseksi muuttunut metsä päästäisi minut pois, mutta olin väärässä. Kurkistusaukko avautui, koska oli tullut aika minun muuttua siksi ääneksi, jota kukaan ei kohta kuulisi.

Kuusimetsään oli nimittäin saapunut suuri ihmisjoukko, joka tuntui kasvavan sitä mukaa kuin yritin laskea, kuinka monesta ihmisestä oli kyse. Pian joukko oli kasvanut niin suureksi, että ihmisiä oli joka suunnassa silmänkantamattomiin, loputtomasti. Ymmärsin nopeasti, että he olivat kaikki tulossa siihen samaan paikkaan, jossa minä olin vielä ihan vähän aikaa sitten seissyt ja ihmetellyt eteeni ilmestynyttä, kalvon peittämää satumetsää. Hätäännyin ja aloin huutaa. Huusin niin kovaa ja niin kauan kuin pystyin, sillä en halunnut, että yksikään rajan toisella puolella seisovista astuisi uteliaisuuttaan kalvon läpi. Metsä oli tehnyt minulle nimittäin nyt selväksi, ettei se päästäisi minua pitkään aikaan pois, että eläisin tämän kuplan sisällä niin kauan kuin metsä päättäisi tahtoa, eläisin milloin juurakon kuristusotteessa rimpuillen, milloin vähän helpommin hengittäen, sopeutuen hirviönkuolaiseen kotiini. En halunnut muiden joutuvan täydellisen ulkokuoren sokaisemiksi, astuvan ohuen kalvon läpi tähän maailmaan, jossa kaunis muuttuu rumaksi silmänräpäyksessä. Tämä maa oli julmuuden rakentama, ja nyt näin, kuinka lähes näkymättömän pienet olennot hinkkasivat hengästyneinä kalvon pintaa valheellisen hohtavaksi, täydelliseksi, tahrattomaksi, säröttömäksi.

Minua ei kuitenkaan kuullut kukaan, ei yksikään. Ihmiset vain kulkivat rinnatusten minua kohti, naurahtelivat ja ottivat välillä toisiaan kädestä kiinni. Kohta he tuntuivat kaikki saapuvan samanaikaisesti siihen paikkaan, josta tämä maailma näkyy vain sumeana, juuri sillä tavalla houkuttelevana, että ihminen ei malta olla ottamatta askelta eteenpäin nähdäkseen kirkkaasti, saadakseen katsoa täydellisyyttä, jota ei ole. Pian he seisoivat nenät kiinni hohtavassa kalvossa ja nostivat jalkansa ottaakseen askeleen, joka siirtäisi heidätkin vangeiksi maahan, joka on olemassa vain niille, jotka osuvat metsäretkellään siihen paikkaan, jossa kaikki olisi vielä hyvin ja pelastettavissa, jos yksikin paikalle sattuvista kuulisi varoittavan huudon täydellisyyden kalvon takaa. Tuona hetkenä minut lävisti se viiltävä kipu, jota viisain minuuteni tunsi sinä hetkenä, kun minä olin sulkenut valvemaailmassa siltä korvani ja tullut askel askeleelta, päivä päivältä lähemmäksi sitä todellisuutta, jossa tuntuu kuin juurakot välillä ottaisivat ihmisen kuristavaan, hengityksen salpaavaan syleilyynsä ja kasvattaisivat hänen ympärilleen kuolaisia muureja, jotka estävät häntä kulkemasta oikein mihinkään suuntaan - todellisuutta, jonka valheellisuus ja välinpitämättömyys ovat rakentaneet ja johon monikaan ei usko, ellei itse ole joutunut sen sisään.

Kaksi vilkaisua

Tyttö, ehkä viisi- tai kuusivuotias, kukallisessa hellehatussaan, mekossaan ja pienessä takissaan, katsoo yhä uudestaan minuun - todennäköisesti puhtaasta uteliaisuudesta ja mielestään varmasti täysin huomaamatta. Välissämme on kaide, pyörä ja pari matkalaukkua. Olemme samassa lähijunassa, matkalla lentokentälle. Jossain vaiheessa hän ei enää kai keksi lapsenmielessään järkeviä tai järjettömiäkään selityksiä näkemälleen ja alkaa kysellä äidiltään, mistä on kyse. Hän peittää ensin hetkeksi suunsa ja nenänsä toisella kädellään havainnollistaakseen näkemäänsä ja aloittaa sitten kysymystensä virran. He ovat äitinsä kanssa ruotsinkielisiä, ja äiti mitä luultavimmin rukoilee mielessään, että minä olisin niitä suomenkielisiä, jotka ovat nukkuneet tai kapinoineet koulun ruotsin tunnit, tai että olisin ulkomaalainen, joka tapauksessa joku sellainen, joka ei ymmärrä tytön kysymyksiä. Annan tytön äidin säilyttää toivonsa enkä sano mitään, en suomeksi enkä ruotsiksi, joka sekin sujuisi flytande, koska muutamien kurssien verran minä olen ollut se, joka on houkutellut lukiolaisia, joskus kapinoivia, toisen kotimaisen saloihin.

Ihan hyvin voisin antaa vastauksia tytön kysymyksiin, mutta aina en vain jaksa. Kyse ei ole lapsista ja heidän sisäsyntyisestä uteliaisuudestaan erilaisuuden edessä. Itse asiassa lapset tulevat välillä kysymään asiasta minulta itseltäni, ja varsinkin noissa tilanteissa vastaan kysymyksiin mielelläni, ennen kaikkea osoittaakseni, että suoraan kysyminen on reiluinta ja vähiten epäkohteliasta, palkittavaa käytöstä. Ymmärrän täysin senkin, että useimmissa lapsissa herää vierauden ja erilaisuuden edessä uteliaisuuden lisäksi pelko tai hämmennys - ehkä sisäsyntyisesti, ehkä meidän aikuisten tahattomasti opettamana. Se saa heidät kääntymään kysymystensä kera äitiensä ja isiensä suuntaan, kun kannattaisi kääntyä minun suuntaani. Eivätkähän pienet lapset toki vielä ymmärrä, etteivät heidän vanhempansa ole kaikkivoipia eivätkä tiedä vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin.

Kyse on enemmänkin aikuisista, ei juuri tästä samassa junanvaunussa istuvasta ruotsinkielisestä äidistä, joka puhuu minusta lapselleen kunnioittavasti, vaan niistä joistain muista äideistä ja isistä ja tädeistä ja sedistä ja enoista ja serkuista, jotka toimivat niin kuin eräs äiti toimi eilen minut kahden lapsensa kanssa kohdatessaan. Oikeastaan tilannetta tosin kuvaisi paremmin sana kohtaamattomuus, se sellainen vierauden pelko, jota voi olla vain aikuisessa ihmisessä ja joka tekee kaikkensa pilatakseen maailman. Ensin minusta kiinnostui toinen lapsista ja kohta toinenkin, ensimmäisen houkutellessa vilkaisemaan. Kun lapset yrittivät kysyä äidiltään, mistä on kyse, äiti katsahti minuun säikähtäneenä ja ehkä nolostuneenakin, kahmaisi lapset kainaloonsa ja sihisi heille, ettei hän tiedä, samalla kun repi lapsia läheltäni ripeiden askeltensa rytmiin. Hetki sitten hän oli hipelöinyt kaikessa rauhassa tyynynpäällisiä kaupassa, jossa olimme. Nyt hän kuitenkin tuntui todenneen, että on tärkeämpää pelastaa lapset erilaisuuden kohtaamiselta kuin löytää uudet sohvatyynynpäälliset. Sen verran naisen käytös minua ärsytti, että huikkasin perään kahdella sanalla, mistä on kyse, ja totta puhuakseni toivoin, että nainen olisi edes vähän katunut ja hävennyt käytöstään, ymmärtänyt edes jollain tasolla, että tällä tavoin hän siirtäisi lapsiinsa oman pelkonsa, joka isot mittasuhteet saadessaan kylvää maailmaan pahuutta.

Kun vieraat ihmiset kohtaavat minut hengityssuojaimeni kanssa, tavallisin reaktio on kaksi vilkaisua. Ensimmäinen vilkaisu on se, joka yleensä kuuluu asiaan, kun kohtaamme muita ihmisiä: vilkaisemme silmiin tai katseen ohi, kai todetaksemme, että, kyllä, ihminen. Toinen vilkaisu on se, joka kuuluu asiaan, kun kohtaamme niin sanottua erilaisuutta, ihmisiä, joissa on jotain sellaista ulospäin näkyvää, joka viestii, että he eivät ainakaan kaikilta osin mahdu siihen kummalliseen normiin, jonka olemme ihmisestä luoneet. Erilaisuus, vieraus, poikkeavuus, miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, saa meidät vilkaisemaan kahdesti. Toinen vilkaisu tulee useimmilta tahdosta riippumatta, ennen kuin tietoisuus oikeastaan edes ehtii mukaan. Aika moni meistä vähän nolostuu toisesta vilkaisustaan ja pyrkii ikään kuin hyvittämään sen hymyilemällä vieraudelle mahdollisimman hyväntahtoisesti ennen kuin korkeintaan sekunteja kestänyt kohtaaminen on ohi. Olemme lähes hellyttävällä tavalla samaan aikaan pohjattoman uteliaita ja vieraanpelkoisia, ja tämä koskaan purkautumaton ristiriidan luoma jännite saa meidät käyttäytymään huvittavilla tavoilla, kun yritämme säilyttää sekä omamme että kohtaamiemme ihmisten kasvot, olla kohteliaita, vaikka oikeasti olemmekin lapsellisen kiinnostuneita. Aikuiset eivät juuri koskaan kehtaa tai uskalla tyydyttää uteliaisuuttaan, kysyä itsensä tai lapsensa puolesta, mistä on kyse, jos se ei ole täysin ilmeistä. Tätä kaikkea on vain vaikea nähdä itsessään ennen kuin on itse yksi niistä, joita vilkaistaan kaksi kertaa.

Vaikka en jaksakaan ottaa osaa äidin ja tyttären keskusteluun vaan annan välillemme rakentua illuusion kielimuurista, jota kaide, pyörä ja kaksi matkalaukkua symbolisesti markkeeraavat, katson kuitenkin tyttöä ja hymyilen hänelle silmilläni rohkaistakseni häntä jatkossakin kysymään - ehkä vielä jonain päivänä suoraan vieraudelta, jota hän kohtaa, jotta hän ei opettaisi omia lapsiaan erilaisuutta pakenevien ripeiden askeltensa rytmiin, kohtaamattomuuteen.