maanantai 25. kesäkuuta 2018

Juokse, villi lapsi, juokse henkesi edestä

Välillä tahtoisin vain juosta.
Tahtoisin nousta sohvalta tai ruokapöydästä tai sängystä
tai tulla ruokakaupasta tai vaatekaupasta tai (uhmakkaimmissa kuvitelmissani) töistä,
juoda lasin vettä,
pukea päälleni esimerkiksi
mustat (minun tapauksessani vähän ilkeämieliset) “Just do it” -juoksutrikooni,
kirjavanvärisen juoksutakkini
ja oranssit juoksukenkäni,
laittaa kuulokkeet korville
ja kotiavaimet taskuun,
huikata vielä moikat ovelta
ja mennä ulos
ja alkaa juosta.
Ja sitten vain juoksisin
ja juoksisin
ja ehkä kerran tai kaksi
juoksisin paikoillani
punaisissa valoissa.
Ja sitten kun olisin juossut
sydämeni täyteen
ja mieleni tyhjäksi,
palaisin kotiin.

Juoksukalenterini voisi olla esimerkiksi sellainen, että
yhtenä päivänä juoksisin kuin juoksija,
mittaisin aikaa, matkaa, sykettä;
toisena juoksisin kuin taiteilija,
imisin itseeni värejä, valoa, varjoja;
kolmantena juoksisin kuin joogaaja,
hengittäisin sieluuni rauhaa, tasapainoa, hyvinvointia;
ja neljäntenä juoksisin kuin nykyihminen,
yrittäisin tehdä tämän kaiken kerralla.

Tahtoisin juosta kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Välillä juoksisin yksin ihmisten joukossa,
kaupungin kaduilla lempimusiikkini tahtiin;
välillä hiljaisuutta hakien,
syrjäisemmillä kaduilla tai metsäpoluilla;
välillä tasaiseen tahtiin ja pitkäkestoisesti,
välillä intervallityyliin;
välillä kaksin jonkun kanssa,
puheen rytmiä hengityksen tahtiin sovittaen;

ja välillä päähenkilötyyliin,
niin kuin kirjojen ja sarjojen ja elokuvien ihmiset juoksevat
päästäkseen hetkeksi pakoon
ongelmiaan tai koko maailman ongelmia;
ahdistavia asioita tai asioita, jotka ovat liian vaikeita ajateltaviksi;
virheitään, epäonnistumisiaan, itsekritiikkiään.

Mutta minä juoksen ainakin vielä tänään ja huomenna
vain konditionaalissa, fiktiossa, muistoissa.
Jos tekisin niin kuin haaveilen
eli lähtisin vain juoksemaan
niin kuin ihmiset lähtevät,
keuhkoni luulisivat, että
juoksisin henkeni edestä.
Vähän päästä en edes kävelisi
vaan istuisin maassa ajuriasennossa
ja haukkoisin happea polttaviin keuhkoihini
ja maitohapoille menneisiin jalkoihini
ja pyörryttävään päähäni.

Vielä ainakin tänään ja huomenna
minun täytyy olla kiitollinen siitä,
että pystyn edes kävelemään,
välillä jopa seiskan tasoiseen lenkkitahtiin,
mutta tietysti minun täytyy muistaa
ottaa kaikki lääkkeeni,
yksi niistä lenkille myös mukaan,
kantaa hengityssuojainta,
mieluiten kasvoillani, vähintään kädessäni,
aloittaa kävely rauhallisesti ja huolehtia, että
puhelimessa on akkuvirtaa,
jos lenkillä tulee paha astmakohtaus tai niin huono olo,
etten pääse kävellen kotiin.

En voi ottaa lomaa tai vapaapäiviä tästä kaikesta,
päättää, että tänään tai huomenna en jaksa tästä mitään,
olla ottamatta lääkkeitäni
tai astella päättäväisesti töihin
tai mennä syömään hajuvesikauppaa vastapäätä sijaitsevaan lounaspaikkaan
tai juosta heinäpellossa kuin peloton, villi lapsi,
hölkätä kaikkea tätä karkuun.

Kuljen kuitenkin usein riskirajoilla, kuin ekstremeurheilija,
koska tätä kaikkea on niin paljon,
etten voisi edes hengittää,
jos varoisin ja välttelisin oikeastaan koko elämää.

Ja koska kerran hiljaisuus saapui luokseni kuin olento
ja huusi “älä pelkää maailmaa”,
otan varkain keuhkoiltani
ehkä jo huomenna tai ylihuomenna
lenkilläni kymmenen tai jopa kaksikymmentä juoksuaskelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti