Satumetsä

Unet ovat toisinaan kuin satuja vielä aikuisiälläkin, sillä unet eivät ole kiinnostuneita siitä, mikä on unennäkijän ikä - tai nimi tai sukupuoli tai yhteiskunnallinen asema. Ne ovat kiinnostuneita vain ihmisestä, ihmisyydestä ja siitä, mitä olemme, koemme, tunnemme ja tiedämme mielemme syvimmissä kerroksissa, niissä, joita emme hereillä ollessamme oikein osaa kuunnella, vaikka niissä olisi viisautemme koti. Jälkiviisaudeksi olemme oppineet kutsumaan sitä tilaa, jossa syväkerroksemme murtavat kipua ja tuskaa aiheuttaen paksuiksi rakentamamme väliseinät tietoisuuden tasojen väliltä ja onnistuvat heittämään jonkin hippusen mielen pintakerrosten käsiteltäväksi. Tällainen viisaus ei yleensä kuitenkaan tupsahda meihin auttamattomasti myöhässä, jälkikäteen, vaan on olemassa jo silloin, kun sitä tarvittaisiin, mutta vain niin syvällä meissä, ettemme kuule sen ääntä, vaikka se huutaisi kurkku suorana.

Eräässä unessani minusta tuli tuo huutava kokemuksen ja viisauden ääni monille, kokonaiselle ihmisjoukolle - eikä minua tietenkään kuunnellut tai edes kuullut heistä yksikään. Unissakin vallitsee kuitenkin sentään jokin kuri ja järjestys, ja senpä vuoksi ihminen ei voi niissäkään ruveta noin vaan, ylimielisesti ja rehvakkaasti kokemuksen viisaaksi ääneksi. Ensin uni laittaa hänet kokemaan vielä uudestaan sen, mitä hän on jo kertaalleen kokenut valvemaailmassa, toki unille ominaiseen symboliseen tapaan, jotta hän todella tuntisi sen tuskan, jota selväjärkisin ja kauaskatseisin minuutemme osa tuntee, kun emme kuuntele sitä, vaikka se kuinka itkisi ja huutaisi, anelisi polvet ruvella huomiotamme.

Uneni miljöö oli metsä, kauniimpi ja sadunhohtoisempi kuin minkään tuntemani sadun metsä. Seisoin aluksi jonkin aikaa ihan tavallisen havupuumetsän ja satumetsän rajalla. Olin hämmentynyt katsoessani rajan toiselle puolelle, sillä satumetsä oli tupsahtanut kaiken keskelle ihan yhtäkkiä, ilmestynyt kuusien sekaan sillä välin, kun minä olin vilkaissut maahan, tarkastellut hetken askeleitani. Satumetsän ympärillä oli eräänlainen auringon säteitä monistava, kimmeltävä kalvo, ja kun uteliaisuuttani siirryin seisomaan ihan lähelle kalvoa, aloin nähdä satumetsän täysin kirkkaana, suorastaan häikäisevänä. Jos olisin jäänyt seisomaan metrinkin verran etäämmälle, en olisi pystynyt kunnolla erottamaan metsän olentoja, sillä yksi kalvon tehtävistä tuntui olevan se, että se sumentaa sisälleen kätkemänsä maailman, houkuttelee metsässä kulkijat lähemmäksi.

Satumetsä toisti kultaisena hohtaen auringonvaloa ihan niin kuin kalvokin, mikä sai sen näyttämään mielikuvituksen tuotteelta. Unimaailmassa kuitenkin on niin, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta, minkä vuoksi uni ei katso tarpeelliseksi erotella todellisuutta ja mielikuvitusta toisistaan. Niinpä metsä kaikesta huolimatta oli unessani täysin todellinen. Metsä oli kumpuilevan, alkukesänvihreän nurmen verhoama. Siellä täällä oli taivaansinisiä, kirkasvetisiä lampia, joissa valkoisina hohtavat joutsenparit uiskentelivat pienten kalojen seurassa ja joiden rannoilla lystikkäät pienet sammakot kurnuttivat toisilleen ja muille olennoille. Osa kaloista oli siivekkäitä, ja nämä tällaiset halkoivat taukoamatta vedenpintaa ylös alas kulkiessaan. Metsä kasvoi runsaita puita ja pensaita, joiden oksilla riitti syötävää kaikille niille kymmenille heleästi laulaville keijukaisille ja sateenkaarenkirjaville yksisarvisille, jotka metsää asuttivat. Metsä oli kerta kaikkiaan täydellinen, kuin elävä satukirjan kuvituskuva. Olin niin häikäistynyt näkemästäni, ettei mielessäni edes häivähtänyt petollisuuden mahdollisuus, viisaus, joka yritti viime hetkiin saakka ennen ratkaisevaa askeltani kailottaa, että täydellisyys on unessakin vain illuusio, että mitä virheettömämmältä jokin vaikuttaa, sitä vaarallisempi se on.

Täysin empimättä otin siis askeleen, joka siirsi minut tavallisesta kuusimetsästä satumetsään. Välittömästi kalvon läpi mentyäni metsä kuitenkin muuttui täysin: Äsken vihreä, eläväinen maa muuttui nyt mustaksi ja alkoi kasvaa paksuja, harmaita juuria, jotka pian muodostivat joka puolelle sellaisia muureja, etten päässyt kulkemaan niiden läpi. Puut muuttuivat lehdettömiksi ja kasvattivat oksistonsa yhteen niin, etteivät auringonsäteet enää päässeet maahan saakka. Lammet joutsenten alta hävisivät, joutsenet itse muuttuivat raadelluiksi ja raateleviksi korppikotkiksi, kalat jäivät kitumaan kuivuuttaan helkeilevalle maalle ja sammakot muuttuivat valtaviksi rupikonniksi, jotka eivät kurnuttaneet vaan tuijottivat minua pelottavan mykkinä. Keijukaiset muuttuivat koukkunokkaisiksi, käkättäviksi noidiksi ja yksisarviset hirviöiksi, jotka louskuttivat hampaissaan kaikkea, mitä sattuivat näkemään ja suuhunsa poimimaan. Kuola valui hirviöiden suupielistä tehden juurakkomuureista limaisia ja liukkaita. Välillä jokin juuri kahmaisi minut kuristavaan syleilyynsä, mutta onnistuin kaikelta kauhultani ja paniikiltani aina pääsemään vapaaksi, keräämään itkuisena voimiani ja haukkomaan hetken henkeäni ennen kuin sama taistelu alkoi uudestaan.

Jossain vaiheessa juurakkomuuriin avautui aukko, kuin kurkistusikkuna, josta pystyin näkemään kalvon toiselle puolen, kuusimetsään. Vähän aikaa ehdin luulla, että painajaiseksi muuttunut metsä päästäisi minut pois, mutta olin väärässä. Kurkistusaukko avautui, koska oli tullut aika minun muuttua siksi ääneksi, jota kukaan ei kohta kuulisi.

Kuusimetsään oli nimittäin saapunut suuri ihmisjoukko, joka tuntui kasvavan sitä mukaa kuin yritin laskea, kuinka monesta ihmisestä oli kyse. Pian joukko oli kasvanut niin suureksi, että ihmisiä oli joka suunnassa silmänkantamattomiin, loputtomasti. Ymmärsin nopeasti, että he olivat kaikki tulossa siihen samaan paikkaan, jossa minä olin vielä ihan vähän aikaa sitten seissyt ja ihmetellyt eteeni ilmestynyttä, kalvon peittämää satumetsää. Hätäännyin ja aloin huutaa. Huusin niin kovaa ja niin kauan kuin pystyin, sillä en halunnut, että yksikään rajan toisella puolella seisovista astuisi uteliaisuuttaan kalvon läpi. Metsä oli tehnyt minulle nimittäin nyt selväksi, ettei se päästäisi minua pitkään aikaan pois, että eläisin tämän kuplan sisällä niin kauan kuin metsä päättäisi tahtoa, eläisin milloin juurakon kuristusotteessa rimpuillen, milloin vähän helpommin hengittäen, sopeutuen hirviönkuolaiseen kotiini. En halunnut muiden joutuvan täydellisen ulkokuoren sokaisemiksi, astuvan ohuen kalvon läpi tähän maailmaan, jossa kaunis muuttuu rumaksi silmänräpäyksessä. Tämä maa oli julmuuden rakentama, ja nyt näin, kuinka lähes näkymättömän pienet olennot hinkkasivat hengästyneinä kalvon pintaa valheellisen hohtavaksi, täydelliseksi, tahrattomaksi, säröttömäksi.

Minua ei kuitenkaan kuullut kukaan, ei yksikään. Ihmiset vain kulkivat rinnatusten minua kohti, naurahtelivat ja ottivat välillä toisiaan kädestä kiinni. Kohta he tuntuivat kaikki saapuvan samanaikaisesti siihen paikkaan, josta tämä maailma näkyy vain sumeana, juuri sillä tavalla houkuttelevana, että ihminen ei malta olla ottamatta askelta eteenpäin nähdäkseen kirkkaasti, saadakseen katsoa täydellisyyttä, jota ei ole. Pian he seisoivat nenät kiinni hohtavassa kalvossa ja nostivat jalkansa ottaakseen askeleen, joka siirtäisi heidätkin vangeiksi maahan, joka on olemassa vain niille, jotka osuvat metsäretkellään siihen paikkaan, jossa kaikki olisi vielä hyvin ja pelastettavissa, jos yksikin paikalle sattuvista kuulisi varoittavan huudon täydellisyyden kalvon takaa. Tuona hetkenä minut lävisti se viiltävä kipu, jota viisain minuuteni tunsi sinä hetkenä, kun minä olin sulkenut valvemaailmassa siltä korvani ja tullut askel askeleelta, päivä päivältä lähemmäksi sitä todellisuutta, jossa tuntuu kuin juurakot välillä ottaisivat ihmisen kuristavaan, hengityksen salpaavaan syleilyynsä ja kasvattaisivat hänen ympärilleen kuolaisia muureja, jotka estävät häntä kulkemasta oikein mihinkään suuntaan - todellisuutta, jonka valheellisuus ja välinpitämättömyys ovat rakentaneet ja johon monikaan ei usko, ellei itse ole joutunut sen sisään.