Että ei kadottaisi itseään

Kenestä puhun,
kun puhun minusta?
Olenko minä yksi;
olenko jakamaton sielu?
Vai vaihtuuko minä,
niin kuin vaihtuvat sinät
sen mukaan, kenelle puhun?

Minulle on opetettu,
että jokainen on yksilö,
ainutkertainen ja siksi arvokas.
Että vaikka olisinkin
monta yksityistä ja julkista minuuteni puolta,
olen kuitenkin aina yksi.
Että on olemassa jokin sellainen
muuttumaton ja aineeton ja ehkä ikuinenkin
minä,
johon kaikki minäni palautuvat
ja josta maailmankaikkeus minut tunnistaa.
Että vaikka olemme kemiaa ja biologiaa ja algoritmeja,
puhdasta tiedettä,
eikä sieluakaan ole löydetty,
vaikka kovasti on etsitty,
meissä olisi kuitenkin jokin sellainen ulottuvuus,
joka ei taivu numeraaleiksi
ja joka on ihmisenä olemisessa
tärkeintä ja ilmeisintä ja näkyvintä,
sitä, mistä tiedän, että sinä olet sinä
ja minä olen minä.

Että minuus on aika lähellä identiteettiä,
että ne molemmat vastaavat kysymykseen siitä,
kuka minä olen.
Että on psyykkinen ja fyysinen ja sosiaalinen ja hengellinenkin minä
ja että ne kaikki ovat samaa minuutta
ja osa identiteettiäni.
Että minä rakentuu minusta ja ihmisistä ympärilläni,
äidinkielestäni, varhaislapsuudestani,
geeneistäni, synnynnäisestä temperamentistani,
ympäristöistä, joissa elän ja kuljen,
koulutuksesta, kasvatuksesta, kaveripiireistä.
Että minuus voidaan purkaa osiin, analysoida
ja kasata sitten takaisin,
ehkä paremmaksi ja kokonaisemmaksi
kuin alkuperäinen oli.
Että minässä jokin muuttuu läpi elämän
mutta jokin muu pysyy muuttumattomana.
Että itseään on hyvä katsoa välillä silmiin
ja pysähtyä pohtimaan,
kuka minä tänään, juuri nyt olen.

Että itsestään on pidettävä huolta
ja itseään on kuunneltava,
koska vain minä itse tiedän,
mikä on minulle parhaaksi.
Että ihminen on tässä ajassa
itselleen vähän kuin Jumala,
se, joka rakentaa minulle
maailmankaikkeuden ja oman itseni merkityksen ja tarkoituksen.

Että ihmisen pitää tunnistaa tekemisistään itsensä.
Että muille tai varsinkaan itselleen ei saa muuttua tunnistamattomaksi.

Että se on tämän ajan Kadotus,
jos ihminen hukkaa itsensä.

Mutta,
minä pohdin,
voiko itseään edes hukata,
jos syvin ja tärkein minä
on meidän luomistyömme ulottumattomissa,
jos se on
jotain sellaista,
mitä emme ole koskaan edes löytäneet ja tavoittaneet,
vaikka se seisoo edessäni sinuina
ja on minussa itsessäni minuna
joka ainoa hetki.
Voiko sellaista hukata,
mitä ei ole koskaan löydettykään?

Mutta,
minä pohdin,
entä jos itsensä hukkaaminen
jossain tilanteessa olisikin jopa suotavaa
ja tekisi minuudellekin hyvää.
Entä jos jokin muuttuu elämässä niin paljon
ja niin yhtäkkiä,
että se imaisee muutokseen mukanaan lähes kaiken muunkin
ja tekee minusta monien silmissä ihan jonkun muun kuin
kuka minä olen
- ja antaa jonkinlaisen kosmisen oikeutuksen
kohdella ja katsoa ja kuunnella minua
niin kuin en enää olisi minä.
Eikö silloin ole syytä itsekin tarkastella itseään
ja sitä,
kuka minä olen
itselleni ja muille?
Eikö silloin ole
itsensä ja ihmisyyden kunnioitusta
luopua siitä itsestään,
jota saa kohdella ja katsoa ja kuulla tällä tavalla?
Eikö silloin pidä heittää
vaikkapa nyt
kiltin tytön syndrooma ja kympintyttöys ja kunnollisuus
samaan syöksykierteeseen kaiken muun kanssa
ja alkaa olemaan kiltti ja kymppi ja kunnollinen
ihan uudella ja vähän ehdollisella ja hyvin valikoivalla tavalla?

Voi olla,
että silloin joutuu katsomaan itseään peilistä
paljon useammin kuin ennen
ja toteamaan,
ettei aina ihan tunnista itseään.

Mutta se on vain pakko kestää,
annettava muuttumattoman ja aineettoman ja ehkä ikuisenkin minussa muuttua,
jotta ei tarvitse pelätä,
että muuttumaton ja aineeton ja ehkä ikuinenkin minussa lakkaa olemasta;
on ensin pelättävä, että kadotan itseni,
ja sitten
on iloittava siitä, että onneksi kadotinkin.

Itsensä on kerta kaikkiaan hukattava,
jos haluaa jatkaa eteenpäin niin,

että ei kadottaisi itseään.

Hyvien ihmisten juhla

Muistan heidän juhlansa niin kuin muistetaan elokuva, jota on katsottu sivusilmällä, tai kirja, jota lukiessa on luettu tarkemmin puhelimen näyttöä kuin kirjan sivuja. Muistan alun ja lopun ja joitain hetkiä niiden väliltä. Tarkemmin kuin itse juhlan muistan tapahtumia sen ympäriltä, asioita, joita tapahtui ennen alkua ja lopun jälkeen - muistan juhlan tavalla, jolla moni haluaisi muistaa elämänsä, tietää, mitä on ennen sitä ja sen jälkeen.

Oli lämmin päivä tänä yhtäkkiä alkaneena kesänä. Tuolloin olisin sanonut, että päivä oli suorastaan kuuma, mutta silloin en vielä tiennyt, millainen helleähky meitä myöhemmin tänä kesänä odotti. Sanotaan siis, että päivä oli lämmin ja aurinkoinen mutta hieman tuulinen. Olin pitkässä turkoosissa mekossani kuin rauhallinen mutta elämäntäyteinen laguuni, oman itseni symboli. Sisälläni kannoin kuitenkin paratiisiveden surullista kääntöpuolta: Tunsin, kuinka oma varomattomuuteni ja julmat ratkaisut rakensivat ympärilleni kuin pienten saarten muodostamaa muuria, joka oli kuukausia sitten alkanut erottaa minua syvemmästä merestä, tehnyt minusta erillisaltaan. Tunsin myös laguuni-sanan merkityksen painavana painottomuutena itsessäni; olin tyhjä tila, liian täynnä tunteita tunteakseni kunnolla mitään.

Olin poiminut autooni matkan varrelta ystävän, joka oli tulossa samaan juhlaan. Olimme samassa tilanteessa mutta täysin eri syistä. Hänen ikänsä oli minun ikäni kerrottuna kahdella, joten hän oli viettänyt tätäkin juhlaa niin monta kertaa, ettei minun kerroistani olisi tavallisesti edes puhuttu samassa yhteydessä. Paikassa, jossa juhla pidettiin, oli minun autolleni varattu parkkiruutu, ja siihen minä ajoin autoni. Vaihdoin lenkkarit korkkareihin ja survoin kaiken välttämättömän liian pieneen juhlalaukkuun, jota puristin kädessäni kuin painovoimaa. Kävelin ystäväni kanssa juhlapaikan ovelle, ja hänen sekä parin muun ystävän kanssa jäimme joksikin aikaa seisomaan ulos. Tervehdimme monia, mutta välttelimme joutumasta liian lähelle muita ihmisiä.

Kun lopulta menin sisälle, yksi heistä, joiden juhlaa tuona päivänä vietimme, jätti hetkeksi jonomuodostelman, jossa heidän kuului seisoa juuri ennen juhlan alkua, ja tuli halaamaan minua. Hänen hiuslakkansa tunkeutui hengitysteihini, ja ohjelmalehtinen, josta olin päättänyt tehdä minua juhlapäivän läpi kannattelevan nostovoiman, putosi kädestäni, mikä melkein romahdutti minut. Hetken luulin, että putoaisin itsekin, hukkuisin omaan matalaan veteeni. Ulospäin tunne näkyi kuitenkin kai vain käsien tärinänä ja äänen värähtämisenä, ja siksi se ehkä vaikutti liikutukselta, joka kuului asiaan tuona päivänä. Kyse oli kuitenkin paljon suuremmasta. Hän oli tuon hetken se koko pitkä ja minulle erityislaatuiseksi muodostunut kohtaaminen, jonka olin kokenut heidän kanssaan; sen henkilöitymä, mitä työni minulle merkitsee; omaäänisyyteen kasvanut nuori nainen, jota en unohtaisi koskaan. Ohjelmalehtisen osuessa lattiaan kaksi maailmaa törmäsivät sisälläni toisiinsa - se maailma, jossa me kohtasimme, ja se maailma, jossa kohtaamista ei ole ja joka siksi raakkuu sisälläni vielä tälläkin hetkellä kakofonisena huutokuorona.

Pian tuon hetken jälkeen he astelivat juhlaansa, ylväänä ja arvokkaana, suurena joukkona. He kulkivat minun ohitseni, ja yritin tavoittaa mahdollisimman monen katseen. Kaunis pianomusiikki ja airuet heidän edellänsä sekä juhlan tarkoitus tekivät heidän askelistaan tärkeitä ja erityisiä. He istuutuivat paikoillensa juhlasaliin, jossa minä pystyin vain piipahtamaan, seisomaan vain lyhyitä hetkiä yläkatsomon ovensuussa hengityssuojaimeni kanssa, kuin elävänä kysymysmerkkinä minut huomanneille ihmisille. Enimmäkseen olin käytävässä tai ulkona, ja siksi muistan itse juhlasta vain ihmisten hiuslakat ja hajuvedet ja huonon olon ja itkun, joka ei päässyt ulos, ja valheita puhuneen äänen, jota en pystynyt kuuntelemaan, ja ystäväni, joka myös joutui seisomaan käytävässä, ja nieltävät ja inhaloitavat lääkkeet, ja kauniin loppupuheen ja koskettavan lauluesityksen ja joitain välähdyksiä siitä, kun he tulivat kukin vuorollansa yleisön eteen. Juhlan jälkeen halusin halata heistä niin monta kuin ehdin, vaikka jouduinkin valitsemaan halaamisen ja hengittämisen välillä ja vaikka olikin mahdotonta sanoittaa ajatuksiani heille - he tuntuivat olevan siinä paljon minua parempia, mistä voisin toki ottaa sulan omaankin hattuuni.

Lopulta seisoimme jälleen ystävieni kanssa ulkona. Olimme hetken aikaan vähän hämmentyneitä siitä, että juhla oli todella ohitse. Päätimme koota joukkomme ja mennä kaikki yhdessä onnittelemaan yhden ystävämme tytärtä, uutta ylioppilasta. Vähän päästä istuimme alkuillan lämmössä suuren terassipöydän ympärillä, söimme mustaa kakkua ja puhuimme hyvästä ja pahasta, aluista ja lopuista ja hetkistä niiden välillä ja siitä, mitä oli ennen alkua, ja siitä, mitä tulisi lopun jälkeen.

Kotiin päästyäni pohdin, että ajan täytyy kulkea sykleinä, niin kuin liikkuu vuorovesi, joka saapuu ja taas lähtee, saapuu ja taas lähtee, sillä miten muuten lopun jälkeen tulisi aina uudestaan alku.

Nocturne

Minä olen niitä,
jotka syttyvät hitaasti ja joidenkin mielestä huomaamatta,
niitä, jotka eivät useinkaan tee asioita ex tempore,
koska sellainen on enemmän ahdistavaa kuin vapauttavaa,
niitä, joilla alkaa surrata korvien välissä,
jos pitäisi päättää jostain jäätelömakua kummemmasta suitsait,
niitä, jotka pääsevät suuttumukseen saakka siinä vaiheessa,
kun toisenlaiset ovat jo unohtaneet,
että jossain vaiheessa oli riitaa tai erimielisyyttä.

Siksi minun piti makustella sinunkin sanojasi
muutama päivä - tai ehkä muutama viikko,
jos ihan tarkkoja ollaan.
Mutta sitten kun olin saanut pohdittua ajatustasi kaikilta kanteilta,
päädyin olemaan samaa mieltä sinun kanssasi.

Sanoit sanasi vähän pahoitellen ja anteeksipyydellen,
jotenkin sellaisin saatesanoin kuin, että
tämä saattaa nyt kuulostaa typerältä tai epäreilulta, mutta sanon kuitenkin.


Olin aina opettanut kansakunnan rakastamaa klassikkorunoa hieman etäältä tarkastellen,
ajatellut, että runon tematiikka on kaunis
mutta ei koske minua tai oppilaitani,
nuoria ihmisiä.
Että todella ymmärrän ja koen ja tunnen sitten joskus, vanhana.

Mutta ymmärränkin melko hyvin jo nyt,
nuorena ihmisenä.

Käsitän sen, että tätä elämäni nyt on,
varmasti pitkään, vaikka ei toki loputtomiin,
koska kukaan ei voi pysäyttää jatkuvan muutoksen hidasta virtaa
- mutta ei myöskään täydellisesti päättää, mihin suuntaan virta meitä vie.
Minäkin olin varma, että hallitsen virtaa,
kunnes kohti se kääntyi.

Vaikka vieläkin usein ahdistaa,
ymmärrys on siltä osin helpottava kokemus,
että sitä seuraa väistämättä jonkinlainen hyväksyntä,
toisinaan tuskallinen, mutta hyväksyntä yhtä kaikki.
Se ei muuta väärää oikeaksi tai epäoikeudenmukaisuutta oikeudenmukaisuudeksi,
mutta se auttaa näkemään hyvän ja kauniin,
jotka eivät koskaan hävinneet mihinkään, hukkuivat vain hetkeksi pahan alle.


Aina ennen podin huonoa omaatuntoa,
jos en kauniina kesäpäivänä
juuri näyttänyt nenääni ulkona
- ja siksi onkin loputtoman hauskaa,
että juuri tänä vuonna, kun minun oli pakko lakata kokemasta tällaista syyllisyyttä,
kesä alleviivasi olemassaoloaan
kuumuudella ja kuivuudella
siinä määrin,
että ilmastoiduissa sisätiloissa olemisesta ja kaupan pakastealtaiden välissä nukkumisesta
tuli täysin hyväksyttyä toimintaa.

Huono omatuntoni, jota kesäisinä päivinä koin,
oli osa suurempaa ajatuskokonaisuutta,
jonka tämä aika asentaa meihin jo lapsuusvuosina.
Haluamme kokea kaiken
- ja paine kokeakokeakokea ja määrittää, mikä kaikki on osa kaikkea,
on valtava ja järjetön.
Ahmimme maailmaa, jota tuhoamme,
haluamme Venetsiaan ennen kuin se hukkuu,
vaikka voisimme vain yrittää olla toimillamme hukuttamatta sitä.


Sinun sanasi liittyivät juuri tähän.
Pyysit minua pohtimaan tilannettani
helpotuksen näkökulmasta:
koska en joka tapauksessa voisi enää edes yrittää rynnätä
mielettömästä kokemuksesta toiseen,
voisin opetella ajattelemaan,
kuinka ihanaa ja vapauttavaa se lopulta on,
kun tästä paineesta on pakko päästää irti,
kun on valittava hyvin tarkkaan
ja kun sitten on oikeasti aikaa pysähtyä valintojensa ääreen,
antaa niiden täyttää koko kokemisen tarpeen tila
ja kasvaa kokemusten sijaan merkityksiksi, elämäksi.

Kun elämä kapeutuu rajulla ja radikaalilla tavalla,
se myös suodattuu ja jalostuu, jos muutoksen suostuu ymmärtämään.
Kyse ei ole siitä, että kipu jalostaisi ihmistä,
tekisi taivaallista kruunua yhtään aiempaa kirkkaammaksi,
vaan siitä, että jos päättää olla sulkematta itseään sairauden tyhjiöön, onttoon sykkyrään,
antaa itselleen luvan pohtia, käsitellä, kiukustua, surra, puhua, iloita, kirjoittaa ja lukea
ja avaa ovensa ihmisten tulla
ja laajentaa huoneitaan jo sisällä olevien jäädä,
he tulevat ja jäävät
- eivät kaikki vaan, mikä hienointa, ainoastaan ne,
jotka haluavat olla vähän minun ja minun olevan vähän heidän -
ja kuuntelevat ja haluavat tulla kuulluiksi omine iloineen ja suruineen.

Käy niin kuin runossa,
jossa pienentyy elonpiiri ja nukkuu tuuliviiri
ja silti ja sen vuoksi
on kädessä onnen kulta
eikä enää tarvitse kaiken aikaa ajaa virvatulta.

Kun kotinsa rakentaa omaan itseensä ja näihin ihmisiin,
ei tarvitse olla luonteeltaan ex tempore
pyytääkseen jotakuta hetken mielijohteesta kylään tai mennäkseen itse.

Juokse, villi lapsi, juokse henkesi edestä

Välillä tahtoisin vain juosta.
Tahtoisin nousta sohvalta tai ruokapöydästä tai sängystä
tai tulla ruokakaupasta tai vaatekaupasta tai (uhmakkaimmissa kuvitelmissani) töistä,
juoda lasin vettä,
pukea päälleni esimerkiksi
mustat (minun tapauksessani vähän ilkeämieliset) “Just do it” -juoksutrikooni,
kirjavanvärisen juoksutakkini
ja oranssit juoksukenkäni,
laittaa kuulokkeet korville
ja kotiavaimet taskuun,
huikata vielä moikat ovelta
ja mennä ulos
ja alkaa juosta.
Ja sitten vain juoksisin
ja juoksisin
ja ehkä kerran tai kaksi
juoksisin paikoillani
punaisissa valoissa.
Ja sitten kun olisin juossut
sydämeni täyteen
ja mieleni tyhjäksi,
palaisin kotiin.

Juoksukalenterini voisi olla esimerkiksi sellainen, että
yhtenä päivänä juoksisin kuin juoksija,
mittaisin aikaa, matkaa, sykettä;
toisena juoksisin kuin taiteilija,
imisin itseeni värejä, valoa, varjoja;
kolmantena juoksisin kuin joogaaja,
hengittäisin sieluuni rauhaa, tasapainoa, hyvinvointia;
ja neljäntenä juoksisin kuin nykyihminen,
yrittäisin tehdä tämän kaiken kerralla.

Tahtoisin juosta kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Välillä juoksisin yksin ihmisten joukossa,
kaupungin kaduilla lempimusiikkini tahtiin;
välillä hiljaisuutta hakien,
syrjäisemmillä kaduilla tai metsäpoluilla;
välillä tasaiseen tahtiin ja pitkäkestoisesti,
välillä intervallityyliin;
välillä kaksin jonkun kanssa,
puheen rytmiä hengityksen tahtiin sovittaen;

ja välillä päähenkilötyyliin,
niin kuin kirjojen ja sarjojen ja elokuvien ihmiset juoksevat
päästäkseen hetkeksi pakoon
ongelmiaan tai koko maailman ongelmia;
ahdistavia asioita tai asioita, jotka ovat liian vaikeita ajateltaviksi;
virheitään, epäonnistumisiaan, itsekritiikkiään.

Mutta minä juoksen ainakin vielä tänään ja huomenna
vain konditionaalissa, fiktiossa, muistoissa.
Jos tekisin niin kuin haaveilen
eli lähtisin vain juoksemaan
niin kuin ihmiset lähtevät,
keuhkoni luulisivat, että
juoksisin henkeni edestä.
Vähän päästä en edes kävelisi
vaan istuisin maassa ajuriasennossa
ja haukkoisin happea polttaviin keuhkoihini
ja maitohapoille menneisiin jalkoihini
ja pyörryttävään päähäni.

Vielä ainakin tänään ja huomenna
minun täytyy olla kiitollinen siitä,
että pystyn edes kävelemään,
välillä jopa seiskan tasoiseen lenkkitahtiin,
mutta tietysti minun täytyy muistaa
ottaa kaikki lääkkeeni,
yksi niistä lenkille myös mukaan,
kantaa hengityssuojainta,
mieluiten kasvoillani, vähintään kädessäni,
aloittaa kävely rauhallisesti ja huolehtia, että
puhelimessa on akkuvirtaa,
jos lenkillä tulee paha astmakohtaus tai niin huono olo,
etten pääse kävellen kotiin.

En voi ottaa lomaa tai vapaapäiviä tästä kaikesta,
päättää, että tänään tai huomenna en jaksa tästä mitään,
olla ottamatta lääkkeitäni
tai astella päättäväisesti töihin
tai mennä syömään hajuvesikauppaa vastapäätä sijaitsevaan lounaspaikkaan
tai juosta heinäpellossa kuin peloton, villi lapsi,
hölkätä kaikkea tätä karkuun.

Kuljen kuitenkin usein riskirajoilla, kuin ekstremeurheilija,
koska tätä kaikkea on niin paljon,
etten voisi edes hengittää,
jos varoisin ja välttelisin oikeastaan koko elämää.

Ja koska kerran hiljaisuus saapui luokseni kuin olento
ja huusi “älä pelkää maailmaa”,
otan varkain keuhkoiltani
ehkä jo huomenna tai ylihuomenna
lenkilläni kymmenen tai jopa kaksikymmentä juoksuaskelta.

Pyhä Kolminaisuus

Minä uskon Imagoon,
pyhään, kyseenalaistamattomaan,
totuuden ja vain totuuden luomaan,
julkikuvaan, joka rakentaa itsensä
mitään totuuteen lisäämättä
tai mitään siitä poistamatta;
jonka virheettömän kauneuden puolesta
me ahkeroimme
ja jonka kasvot
pesemme puhtaiksi pahoista puheista päivittäin;

ja Maineeseen maan- ja maailmanlaajuiseen,
Imagon veriveljeen,
joka menisi - näin uskomme - jos Imagokin;
meidän johtajaamme,
jota suojaamme hengellämme;
jonka edestä annamme itsemme,
terveytemme ja hyvinvointimme,
omantuntomme ja ihmisyytemme;
jonka vuoksi uhraamme tarvittaessa rehellisyyden
ja sen nimeen lausutun pyhän valamme;
jonka vuoksi olemme tiukassa paikassa valmiit
tekemään tyhjäksi juhlapuheemme ja arvopohjamme,
ilmeenkään värähtämättä;
jonka puolesta sumennamme vaikka
rajat oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan väliltä,
jos tilanne niin vaatii;
jonka puolesta hukkua ja hukuttaa
on halumme korkehin;

ja huomenhohtoiseen Brändiin,
jonka me olemme huolellisesti luoneet
ja joka on luonut uudelleen meidät kaikki,
rakentanut jokaisesta ainutkertaisen henkilön,
maalannut tämän ajan ihmiskuvan;
ja puhdistavaan ja tervehdyttävään ihmeeseen,
joka laskeutuisi keskuuteemme
ja muuttaisi valheemme totuuksiksi,
pyyhkisi pois väärän ja anteeksiantamattoman,
tekisi tekemättömän tehdyksi
ja olisi suurudessaan tuleva
armahtamaan meitä,
jotka suljimme silmämme väistämättömältä,
tuholta, jota parhaamme mukaan vieläkin puhumme pois
väittämällä, että vika on meissä itsessämme
- olemme mieluummin vaikka hulluja ja luulotautisia
kuin tahraamme yhtäkään näistä kolmesta -
meitä, jotka annoimme ajan tuhota sivistyksemme kehdot ja hoivamme huoneet,
välinpitämättömyyden mädättää tämän maan.

Satumetsä

Unet ovat toisinaan kuin satuja vielä aikuisiälläkin, sillä unet eivät ole kiinnostuneita siitä, mikä on unennäkijän ikä - tai nimi tai sukupuoli tai yhteiskunnallinen asema. Ne ovat kiinnostuneita vain ihmisestä, ihmisyydestä ja siitä, mitä olemme, koemme, tunnemme ja tiedämme mielemme syvimmissä kerroksissa, niissä, joita emme hereillä ollessamme oikein osaa kuunnella, vaikka niissä olisi viisautemme koti. Jälkiviisaudeksi olemme oppineet kutsumaan sitä tilaa, jossa syväkerroksemme murtavat kipua ja tuskaa aiheuttaen paksuiksi rakentamamme väliseinät tietoisuuden tasojen väliltä ja onnistuvat heittämään jonkin hippusen mielen pintakerrosten käsiteltäväksi. Tällainen viisaus ei yleensä kuitenkaan tupsahda meihin auttamattomasti myöhässä, jälkikäteen, vaan on olemassa jo silloin, kun sitä tarvittaisiin, mutta vain niin syvällä meissä, ettemme kuule sen ääntä, vaikka se huutaisi kurkku suorana.

Eräässä unessani minusta tuli tuo huutava kokemuksen ja viisauden ääni monille, kokonaiselle ihmisjoukolle - eikä minua tietenkään kuunnellut tai edes kuullut heistä yksikään. Unissakin vallitsee kuitenkin sentään jokin kuri ja järjestys, ja senpä vuoksi ihminen ei voi niissäkään ruveta noin vaan, ylimielisesti ja rehvakkaasti kokemuksen viisaaksi ääneksi. Ensin uni laittaa hänet kokemaan vielä uudestaan sen, mitä hän on jo kertaalleen kokenut valvemaailmassa, toki unille ominaiseen symboliseen tapaan, jotta hän todella tuntisi sen tuskan, jota selväjärkisin ja kauaskatseisin minuutemme osa tuntee, kun emme kuuntele sitä, vaikka se kuinka itkisi ja huutaisi, anelisi polvet ruvella huomiotamme.

Uneni miljöö oli metsä, kauniimpi ja sadunhohtoisempi kuin minkään tuntemani sadun metsä. Seisoin aluksi jonkin aikaa ihan tavallisen havupuumetsän ja satumetsän rajalla. Olin hämmentynyt katsoessani rajan toiselle puolelle, sillä satumetsä oli tupsahtanut kaiken keskelle ihan yhtäkkiä, ilmestynyt kuusien sekaan sillä välin, kun minä olin vilkaissut maahan, tarkastellut hetken askeleitani. Satumetsän ympärillä oli eräänlainen auringon säteitä monistava, kimmeltävä kalvo, ja kun uteliaisuuttani siirryin seisomaan ihan lähelle kalvoa, aloin nähdä satumetsän täysin kirkkaana, suorastaan häikäisevänä. Jos olisin jäänyt seisomaan metrinkin verran etäämmälle, en olisi pystynyt kunnolla erottamaan metsän olentoja, sillä yksi kalvon tehtävistä tuntui olevan se, että se sumentaa sisälleen kätkemänsä maailman, houkuttelee metsässä kulkijat lähemmäksi.

Satumetsä toisti kultaisena hohtaen auringonvaloa ihan niin kuin kalvokin, mikä sai sen näyttämään mielikuvituksen tuotteelta. Unimaailmassa kuitenkin on niin, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta, minkä vuoksi uni ei katso tarpeelliseksi erotella todellisuutta ja mielikuvitusta toisistaan. Niinpä metsä kaikesta huolimatta oli unessani täysin todellinen. Metsä oli kumpuilevan, alkukesänvihreän nurmen verhoama. Siellä täällä oli taivaansinisiä, kirkasvetisiä lampia, joissa valkoisina hohtavat joutsenparit uiskentelivat pienten kalojen seurassa ja joiden rannoilla lystikkäät pienet sammakot kurnuttivat toisilleen ja muille olennoille. Osa kaloista oli siivekkäitä, ja nämä tällaiset halkoivat taukoamatta vedenpintaa ylös alas kulkiessaan. Metsä kasvoi runsaita puita ja pensaita, joiden oksilla riitti syötävää kaikille niille kymmenille heleästi laulaville keijukaisille ja sateenkaarenkirjaville yksisarvisille, jotka metsää asuttivat. Metsä oli kerta kaikkiaan täydellinen, kuin elävä satukirjan kuvituskuva. Olin niin häikäistynyt näkemästäni, ettei mielessäni edes häivähtänyt petollisuuden mahdollisuus, viisaus, joka yritti viime hetkiin saakka ennen ratkaisevaa askeltani kailottaa, että täydellisyys on unessakin vain illuusio, että mitä virheettömämmältä jokin vaikuttaa, sitä vaarallisempi se on.

Täysin empimättä otin siis askeleen, joka siirsi minut tavallisesta kuusimetsästä satumetsään. Välittömästi kalvon läpi mentyäni metsä kuitenkin muuttui täysin: Äsken vihreä, eläväinen maa muuttui nyt mustaksi ja alkoi kasvaa paksuja, harmaita juuria, jotka pian muodostivat joka puolelle sellaisia muureja, etten päässyt kulkemaan niiden läpi. Puut muuttuivat lehdettömiksi ja kasvattivat oksistonsa yhteen niin, etteivät auringonsäteet enää päässeet maahan saakka. Lammet joutsenten alta hävisivät, joutsenet itse muuttuivat raadelluiksi ja raateleviksi korppikotkiksi, kalat jäivät kitumaan kuivuuttaan helkeilevalle maalle ja sammakot muuttuivat valtaviksi rupikonniksi, jotka eivät kurnuttaneet vaan tuijottivat minua pelottavan mykkinä. Keijukaiset muuttuivat koukkunokkaisiksi, käkättäviksi noidiksi ja yksisarviset hirviöiksi, jotka louskuttivat hampaissaan kaikkea, mitä sattuivat näkemään ja suuhunsa poimimaan. Kuola valui hirviöiden suupielistä tehden juurakkomuureista limaisia ja liukkaita. Välillä jokin juuri kahmaisi minut kuristavaan syleilyynsä, mutta onnistuin kaikelta kauhultani ja paniikiltani aina pääsemään vapaaksi, keräämään itkuisena voimiani ja haukkomaan hetken henkeäni ennen kuin sama taistelu alkoi uudestaan.

Jossain vaiheessa juurakkomuuriin avautui aukko, kuin kurkistusikkuna, josta pystyin näkemään kalvon toiselle puolen, kuusimetsään. Vähän aikaa ehdin luulla, että painajaiseksi muuttunut metsä päästäisi minut pois, mutta olin väärässä. Kurkistusaukko avautui, koska oli tullut aika minun muuttua siksi ääneksi, jota kukaan ei kohta kuulisi.

Kuusimetsään oli nimittäin saapunut suuri ihmisjoukko, joka tuntui kasvavan sitä mukaa kuin yritin laskea, kuinka monesta ihmisestä oli kyse. Pian joukko oli kasvanut niin suureksi, että ihmisiä oli joka suunnassa silmänkantamattomiin, loputtomasti. Ymmärsin nopeasti, että he olivat kaikki tulossa siihen samaan paikkaan, jossa minä olin vielä ihan vähän aikaa sitten seissyt ja ihmetellyt eteeni ilmestynyttä, kalvon peittämää satumetsää. Hätäännyin ja aloin huutaa. Huusin niin kovaa ja niin kauan kuin pystyin, sillä en halunnut, että yksikään rajan toisella puolella seisovista astuisi uteliaisuuttaan kalvon läpi. Metsä oli tehnyt minulle nimittäin nyt selväksi, ettei se päästäisi minua pitkään aikaan pois, että eläisin tämän kuplan sisällä niin kauan kuin metsä päättäisi tahtoa, eläisin milloin juurakon kuristusotteessa rimpuillen, milloin vähän helpommin hengittäen, sopeutuen hirviönkuolaiseen kotiini. En halunnut muiden joutuvan täydellisen ulkokuoren sokaisemiksi, astuvan ohuen kalvon läpi tähän maailmaan, jossa kaunis muuttuu rumaksi silmänräpäyksessä. Tämä maa oli julmuuden rakentama, ja nyt näin, kuinka lähes näkymättömän pienet olennot hinkkasivat hengästyneinä kalvon pintaa valheellisen hohtavaksi, täydelliseksi, tahrattomaksi, säröttömäksi.

Minua ei kuitenkaan kuullut kukaan, ei yksikään. Ihmiset vain kulkivat rinnatusten minua kohti, naurahtelivat ja ottivat välillä toisiaan kädestä kiinni. Kohta he tuntuivat kaikki saapuvan samanaikaisesti siihen paikkaan, josta tämä maailma näkyy vain sumeana, juuri sillä tavalla houkuttelevana, että ihminen ei malta olla ottamatta askelta eteenpäin nähdäkseen kirkkaasti, saadakseen katsoa täydellisyyttä, jota ei ole. Pian he seisoivat nenät kiinni hohtavassa kalvossa ja nostivat jalkansa ottaakseen askeleen, joka siirtäisi heidätkin vangeiksi maahan, joka on olemassa vain niille, jotka osuvat metsäretkellään siihen paikkaan, jossa kaikki olisi vielä hyvin ja pelastettavissa, jos yksikin paikalle sattuvista kuulisi varoittavan huudon täydellisyyden kalvon takaa. Tuona hetkenä minut lävisti se viiltävä kipu, jota viisain minuuteni tunsi sinä hetkenä, kun minä olin sulkenut valvemaailmassa siltä korvani ja tullut askel askeleelta, päivä päivältä lähemmäksi sitä todellisuutta, jossa tuntuu kuin juurakot välillä ottaisivat ihmisen kuristavaan, hengityksen salpaavaan syleilyynsä ja kasvattaisivat hänen ympärilleen kuolaisia muureja, jotka estävät häntä kulkemasta oikein mihinkään suuntaan - todellisuutta, jonka valheellisuus ja välinpitämättömyys ovat rakentaneet ja johon monikaan ei usko, ellei itse ole joutunut sen sisään.

Kaksi vilkaisua

Tyttö, ehkä viisi- tai kuusivuotias, kukallisessa hellehatussaan, mekossaan ja pienessä takissaan, katsoo yhä uudestaan minuun - todennäköisesti puhtaasta uteliaisuudesta ja mielestään varmasti täysin huomaamatta. Välissämme on kaide, pyörä ja pari matkalaukkua. Olemme samassa lähijunassa, matkalla lentokentälle. Jossain vaiheessa hän ei enää kai keksi lapsenmielessään järkeviä tai järjettömiäkään selityksiä näkemälleen ja alkaa kysellä äidiltään, mistä on kyse. Hän peittää ensin hetkeksi suunsa ja nenänsä toisella kädellään havainnollistaakseen näkemäänsä ja aloittaa sitten kysymystensä virran. He ovat äitinsä kanssa ruotsinkielisiä, ja äiti mitä luultavimmin rukoilee mielessään, että minä olisin niitä suomenkielisiä, jotka ovat nukkuneet tai kapinoineet koulun ruotsin tunnit, tai että olisin ulkomaalainen, joka tapauksessa joku sellainen, joka ei ymmärrä tytön kysymyksiä. Annan tytön äidin säilyttää toivonsa enkä sano mitään, en suomeksi enkä ruotsiksi, joka sekin sujuisi flytande, koska muutamien kurssien verran minä olen ollut se, joka on houkutellut lukiolaisia, joskus kapinoivia, toisen kotimaisen saloihin.

Ihan hyvin voisin antaa vastauksia tytön kysymyksiin, mutta aina en vain jaksa. Kyse ei ole lapsista ja heidän sisäsyntyisestä uteliaisuudestaan erilaisuuden edessä. Itse asiassa lapset tulevat välillä kysymään asiasta minulta itseltäni, ja varsinkin noissa tilanteissa vastaan kysymyksiin mielelläni, ennen kaikkea osoittaakseni, että suoraan kysyminen on reiluinta ja vähiten epäkohteliasta, palkittavaa käytöstä. Ymmärrän täysin senkin, että useimmissa lapsissa herää vierauden ja erilaisuuden edessä uteliaisuuden lisäksi pelko tai hämmennys - ehkä sisäsyntyisesti, ehkä meidän aikuisten tahattomasti opettamana. Se saa heidät kääntymään kysymystensä kera äitiensä ja isiensä suuntaan, kun kannattaisi kääntyä minun suuntaani. Eivätkähän pienet lapset toki vielä ymmärrä, etteivät heidän vanhempansa ole kaikkivoipia eivätkä tiedä vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin.

Kyse on enemmänkin aikuisista, ei juuri tästä samassa junanvaunussa istuvasta ruotsinkielisestä äidistä, joka puhuu minusta lapselleen kunnioittavasti, vaan niistä joistain muista äideistä ja isistä ja tädeistä ja sedistä ja enoista ja serkuista, jotka toimivat niin kuin eräs äiti toimi eilen minut kahden lapsensa kanssa kohdatessaan. Oikeastaan tilannetta tosin kuvaisi paremmin sana kohtaamattomuus, se sellainen vierauden pelko, jota voi olla vain aikuisessa ihmisessä ja joka tekee kaikkensa pilatakseen maailman. Ensin minusta kiinnostui toinen lapsista ja kohta toinenkin, ensimmäisen houkutellessa vilkaisemaan. Kun lapset yrittivät kysyä äidiltään, mistä on kyse, äiti katsahti minuun säikähtäneenä ja ehkä nolostuneenakin, kahmaisi lapset kainaloonsa ja sihisi heille, ettei hän tiedä, samalla kun repi lapsia läheltäni ripeiden askeltensa rytmiin. Hetki sitten hän oli hipelöinyt kaikessa rauhassa tyynynpäällisiä kaupassa, jossa olimme. Nyt hän kuitenkin tuntui todenneen, että on tärkeämpää pelastaa lapset erilaisuuden kohtaamiselta kuin löytää uudet sohvatyynynpäälliset. Sen verran naisen käytös minua ärsytti, että huikkasin perään kahdella sanalla, mistä on kyse, ja totta puhuakseni toivoin, että nainen olisi edes vähän katunut ja hävennyt käytöstään, ymmärtänyt edes jollain tasolla, että tällä tavoin hän siirtäisi lapsiinsa oman pelkonsa, joka isot mittasuhteet saadessaan kylvää maailmaan pahuutta.

Kun vieraat ihmiset kohtaavat minut hengityssuojaimeni kanssa, tavallisin reaktio on kaksi vilkaisua. Ensimmäinen vilkaisu on se, joka yleensä kuuluu asiaan, kun kohtaamme muita ihmisiä: vilkaisemme silmiin tai katseen ohi, kai todetaksemme, että, kyllä, ihminen. Toinen vilkaisu on se, joka kuuluu asiaan, kun kohtaamme niin sanottua erilaisuutta, ihmisiä, joissa on jotain sellaista ulospäin näkyvää, joka viestii, että he eivät ainakaan kaikilta osin mahdu siihen kummalliseen normiin, jonka olemme ihmisestä luoneet. Erilaisuus, vieraus, poikkeavuus, miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, saa meidät vilkaisemaan kahdesti. Toinen vilkaisu tulee useimmilta tahdosta riippumatta, ennen kuin tietoisuus oikeastaan edes ehtii mukaan. Aika moni meistä vähän nolostuu toisesta vilkaisustaan ja pyrkii ikään kuin hyvittämään sen hymyilemällä vieraudelle mahdollisimman hyväntahtoisesti ennen kuin korkeintaan sekunteja kestänyt kohtaaminen on ohi. Olemme lähes hellyttävällä tavalla samaan aikaan pohjattoman uteliaita ja vieraanpelkoisia, ja tämä koskaan purkautumaton ristiriidan luoma jännite saa meidät käyttäytymään huvittavilla tavoilla, kun yritämme säilyttää sekä omamme että kohtaamiemme ihmisten kasvot, olla kohteliaita, vaikka oikeasti olemmekin lapsellisen kiinnostuneita. Aikuiset eivät juuri koskaan kehtaa tai uskalla tyydyttää uteliaisuuttaan, kysyä itsensä tai lapsensa puolesta, mistä on kyse, jos se ei ole täysin ilmeistä. Tätä kaikkea on vain vaikea nähdä itsessään ennen kuin on itse yksi niistä, joita vilkaistaan kaksi kertaa.

Vaikka en jaksakaan ottaa osaa äidin ja tyttären keskusteluun vaan annan välillemme rakentua illuusion kielimuurista, jota kaide, pyörä ja kaksi matkalaukkua symbolisesti markkeeraavat, katson kuitenkin tyttöä ja hymyilen hänelle silmilläni rohkaistakseni häntä jatkossakin kysymään - ehkä vielä jonain päivänä suoraan vieraudelta, jota hän kohtaa, jotta hän ei opettaisi omia lapsiaan erilaisuutta pakenevien ripeiden askeltensa rytmiin, kohtaamattomuuteen.

Marginaaleja

“Muistakaa marginaalit,
muistakaa marginaalit
- ulkolaitaan vähän leveämmät
kuin sisälaitaan -
piirtäkää viivoittimella,
vaikka kaverilta lainatulla.”

“Miksi, miksi ne pitää olla,
miksi ei vapaalla kädellä,
miksi ulko- ja sisälaitaan,
miksi joka sivulle?”

“Ne ovat minua varten;
marginaaleissa minä teen työni,
merkitsen plussat,
kun olet oivaltanut,
ja kysymysmerkit,
kun en ymmärrä, mitä tarkoitat,
ja kommentoin,
kun pohdinta ontuu,
on virheellistä
tai niin ansiokasta,
että sitä olisi kannattanut jatkaa vielä vähän pidemmälle.
En mahdu tekemään
tätä kaikkea
sinun kirjoittamasi tekstin
ja kieli- ja tyylivirhemerkintöjen seassa.

Marginaalit ovat minua varten.”

Nyt sitten naurattaa
ja vähän itkettääkin
ymmärtää,
kuinka oikeassa olinkaan.
Minä en päässyt marginaaleista
yo-kokeiden sähköistymisen myötä.

Itse asiassa kävi niin hullunkurisesti,
että minusta itsestäni tuli marginaalia.

Vähitellen ja välillä rysäyksittäin
tulin osaksi sitä muutamaa prosenttia suomalaisista,
joka joutuu monikemikaaliyliherkistymisensä
- usein sisäilmasairastumisen vuoksi elämään saapuneen -
vuoksi tekemään muutoksia arjessaan selvitäkseen siitä;

ja sitten
vähitellen ja välillä rysäyksittäin
olen alkanut tulla osaksi sitä arviolta vähän alle prosentin joukkoa,
jonka elämä vaikeutuu merkittävästi,
jolle arjesta tulee lähestulkoon vihollinen.

Ja nyt sitten naurattaa
ja vähän itkettääkin
ymmärtää,
että kun näin pääsi käymään,
menetin joidenkin mukaan
arvovaltaisen asemani
oppikirjan esimerkkinä,
joka minulle oli
lääkärin vastaanotolla
melkein juhlallisesti myönnetty.

Tähän väliin huomautettakoon, että
marginaalistuminen ja marginaalistaminen
ovat tyystin eri ilmiöitä.
Marginaalistuminen tapahtuu yksilössä
ja tekee olosta välillä vähän painavan.
Marginaalistaminen sen sijaan
tapahtuu yhteisössä,
joidenkin muiden ihmisten
puheissa, teoissa ja ajatuksissa.
Se tekee marginaalista
toisaalta alleviivatun ja huutomerkityn,
toisaalta pyyhekumilla poistetun,
marginaalistumisesta vielä vähän hankalampaa,
elintilasta entistä ahtaamman.

Ja kun kieli on tällä tavoin
vallankäytön välineenä,
yksilö voidaan noin vaan
napata pois oppikirjaesimerkin asemastaan;
häntä ei enää kannata käyttää esimerkkinä
oikein mistään tai missään,
vaikka sitten olisikin niin,
että hänen marginaalistumisensa
ei olisi random-touhua
vaan täysin looginen
syiden ja seurausten lopputulos;

vaikka sitten olisikin niin,
että hänelle sillä ei ole mitään merkitystä,
onko hän osa yhtä vai kahta prosenttia,
marginaalia vai jotain muuta
- hänelle se yksi tai kaksi prosenttia
on hänen sataprosenttinen elämänsä.

Lisäksi tästä seuraa se,
että ongelma, joka ihmisestä
on aiemmin kielen avulla tehty,
lakkaa olemasta,
ratkeaa kuin itsestään,
koska marginaalithan ovat
(kaikessa muussa paitsi
käsin kirjoitetuissa vastauksissa ja esseissä)
sellaisia, että niillä ei oikein ole merkitystä
kokonaisuuden kannalta;
niille ei oikein voi mitään
eikä niihin kannata käyttää kallisarvoisia resursseja,
lähinnä rahaa
ja aikaa,
joka itse asiassa on rahaa sekin,
ainakin puheissa ja ajatuksissa.
Marginaalien on parempi
vain antaa olla,
unohtaa ne aktiivisesti.

Sitä paitsi pitää muistaa,
että kaikkeen tilastointiin liittyy virhemarginaali,
usein kaksi ja puoli prosenttiyksikköä
suuntaan ja toiseen.

Ja jos nyt tässä minun tapauksessani
puhutaan suurin piirtein prosentin marginaalista,
niin sehän mahtuu moneen kertaan
virhemarginaaliin,
varsinkin jos ne otetaan huomioon
suuntaan ja toiseen,
vaikka prosentti ja prosenttiyksikkö
ovatkin toki ihan eri asioita.

Oikeastaan voisimmekin siis yksissä tuumin
yliviivata punakynällä
tämän tällaisen prosentin,
jotta se ei turhaan olisi tekemässä
laskutoimituksista niin kinkkisiä,
ettei juuri kukaan saa kymppiä kokeesta.

Tietenkin on hyvä muistaa toisaalta sekin,
että paperivastausten ja -esseiden aikakaudella
jotkut nokkelat, joilta loppui sanottava ennen konseptia, keksivät,
että marginaaleja leventämällä
teksti vaikuttaa äkkiseltään laajemmalta
kuin se oikeasti on.
(Samaa vaikutelmaa pystyi luomaan myös
käsialaa isontamalla,
sanavälejä suurentamalla
tai sillä, ettei kirjoittanut marginaalista marginaaliin.)

Tietenkin on hyvä muistaa sekin,

että marginaalit saattavat vaivihkaa leventyä,

jos niitä ei pidetä merkittävinä
kokonaisuuden kannalta.

Surupuku

Tänään minä pukeudun surupukuun,
ja surupuku on musta.
Minulla on ylläni
musta tunikamekko, jossa on vajaamittaiset hihat,
mustat, paksut sukkahousut ja
mustat, mokkanahkaiset nilkkurit.
Kaulassani on isoäidiltä peritty
pronssinen Kalevala-riipus,
jonka nimi on Hannunvaakuna.

On perjantai, jakson viimeinen opetuspäivä.
Maanantaina alkaa koeviikko,
jonka aikana abiturientit kirjoittavat viimeiset harjoitusvastauksensa
ja joka minun osaltani tulee päättymään
astmakohtaukseen,
johon totuuden nimissä
liittyy myös joitain anafylaksian piirteitä.

Aamu on sujunut yllättävän hyvin,
mistä suuri kiitos kuuluu jyskyttävälle päänsärylle,
joka on ollut olennainen osa loppuviikkojani
jo kuukausien ajan
ja jonka vuoksi heräsin tuskanhikeen ja oksettavaan oloon.
Yleensä päänsärky tulee vieraakseni
perjantaiaamuisin,
mutta joskus se kiilaakin itsensä jo torstaihin.
Sillä on kuitenkin paha tapa unohtaa ilmoittaa
tarkoista matkasuunnitelmistaan,
se kun on mielestään veikeä ja leikkisä seuralainen.
Olen aloittanut aamun särkylääkkeillä,
koska en jaksaisi viikosta toiseen viihdyttää
tätä omin lupinensa sisään ja ulos kulkevaa vierasta.
Tiedän ottavani lääkettä uudestaan iltapäivällä,
vaikka tiedän senkin,
että tämä vainoaja
ei juuri piittaa häätöyrityksistäni
tai sille asettamistani lähestymiskielloista.

Päänsäryn vuoksi aamu on kuitenkin ollut ihmeen helppo,
tuntunut kuin miltä tahansa perjantaiaamulta.
Vaikka silmät nyt punoittavat monestakin syystä
ja kädet välillä tärisivät kylpyhuoneen
peilin edessä seisoessani,
sain piirrettyä silmiin rajaukset ensi yrittämällä
ja suoristettua kiharani sormia polttamatta.

Edessä on yhden abiturienttiryhmän viimeinen lukion äidinkielen tunti.
Monille heistä se on samalla viimeinen lukion oppitunti.
Nämä tunnit ovat vuodesta toiseen täynnä ristiriitaisia tunteita
- riemua, epäuskoa, luopumisen tuskaa, lopullisuutta.
Yleensä tunteiden kokeminen kai jakautuu niin,
että opiskelijat ovat täynnä riemua ja epäuskoa,
minä puolestani luopumisen tuskaa
ja iloakin siitä,
että jälleen on päästy draaman kaaren laskevaan toimintaan.
Enää on jäljellä viimeisen jännityksen momentti,
ylioppilaskirjoitukset, osa 1 ja osa 2.

Tänä vuonna on kuitenkin niin,
että tämä oppitunti saattaa olla myös minulle
viimeinen lukion äidinkielen tunti.
Siksi minä varastan lopullisuuden kokemuksen
kokonaan itselleni
enkä kykene jättämään
luopumisen tuskastakaan mitään opiskelijoille,
joiden kanssa yhteisen matkamme aikana
olemme kaikki kasvaneet kolme, neljä vuotta viisaammiksi
ymmärtääksemme sen,
ettemme ole koskaan valmiita
tai täysin kokonaisia
vaan aina vähän keskeneräisiä
ja että se on oikeastaan todella vapauttavaa
ja kai aika lähellä lopullista totuutta ihmisyydestä.

Suru, paniikki, pakokauhu ja vääryyden kokemus
iskeytyvät tajuntaani kaikki yhtä aikaa,
järjettömällä ryminällä
sillä siunaaman hetkellä,
kun avaan luokan oven
ja napsautan valot päälle.
Pakotan itseni keskittymään
niihin, joiden vuoksi täällä olen,
niihin, joista luopuessani
luovun nyt monesta muustakin asiasta.
Haluan kuulla, mitä he tuntevat
ja mitä he vielä haluavat kysyä
ylioppilaskirjoituksista,
koska kaikesta huolimatta haluan,
että tässä on kyse heistä
eikä minusta.
Otan vastaan viimetinganvastauksia
ja palautan aiemmin minulle tuotuja.
Kysyn kysymyksiä
ja vastaan minulle esitettyihin.

Tunnin lopussa kerron,
että äidinkielen tentit ja tekstitaidon preliminäärikokeen palautus
pidetään toisen, uuden koulun tiloissa,
ihan tässä lähellä,
että tämä on minullekin viimeinen tunti tässä rakennuksessa
ja ehkä sitten tässä koulussakin.
Enimmäkseen he toki ovatkin nähneet ja kuulleet,
tietävät, että minua on vähän pitänyt pitää viime ajat silmällä,
huolehtia siitä, että hengitän.
En uskalla sanoa edes itselleni,
että en välttämättä enää koskaan
pääse palaamaan täysipainoisesti
työhön, jota rakastan
ja joka on monella tavalla intohimoni.
Itku on tulla
jo siitä, kun puhun ääneen
ihan käytännön järjestelyistä preliminääripäivänä
ja kerron viimeisillekin,
miksi minua itkettää.
Haluaisin jatkaa tätä työtä
seuraavien ja taas seuraavien kanssa
- siksi minua itkettää.

Kun luokka tunnin lopussa tyhjenee ja hiljenee,
minun käy samoin.
Kuluu tunteja, etten tunne mitään.
Ja kun sitten taas tunnen,
päätä jyskyttää sisäilmapäänsäryn
lisäksi myös tuhansien pidäteltyjen itkujen paino,
joka nyt purkautuu sisältäni kuin valtameri,
maailmankohtu,
jonka sisään annan itseni
viimein sulkeutua,
jotta jonain päivänä
jaksan syntyä uudestaan.

Kerro kaikki sadalla

Hei, lukija! Haluatko lähteä kanssani mielikuvitusmatkalle, sukeltaa ajatusleikkiin, tehdä kurkistuksen siihen maailmaan, jossa minä elän ja jota rinnakkaistodellisuudeksikin voisi kutsua? Jos vastasit kyllä, ota hyvä asento ja vapauta mielesi! Älä kuitenkaan sulje silmiäsi, ellet sitten ole niin onnellisessa tilanteessa, että joku lukisi sinulle tekstini ääneen.

Oletko valmiina? Sitten mennään! Muista, että tämän retken ajan saat reaktioita ja oireita suunnilleen kaikesta, mitä kohtaamme.

Käydään ihan ensimmäiseksi kaupassa, koska lukeminenhan on kivempaa, jos saa samalla napostella jotain. Jos sopii, mennään minun lähikauppaani, koska se on minulle tutuin, ja siksi suoriudun sieltä ulos nopeammin kuin itselleni vieraammista kaupoista, joissa jotain ihan tavallistakin, arkista tuotetta saattaa joutua etsimään tuskastumiseen saakka. Se on varmasti sinullekin tuttua.

Ennen ostoskorin nappaamista pitää selvitä kaupan pihasta, sitten tuulikaapista. Kaupan pihalla on aina autoja. Sanotaan, että niitä tällä kertaa on pihassa kaksikymmentä, joista kymmenen on käynnissä sillä hetkellä, kun astumme ulos - turvallisuussyistä - minun autostani. Sanoinko kymmenen? Unohda se ja kuvittele, että käynnissä olevia autoja onkin tuhat, siis satakertainen määrä todelliseen määrään verrattuna. Ne kaikki tupruttavat pakoputkistaan ulos kaikenlaista ilmastoa ja hengitysilmaa pilaavaa, mutta nyt meidän on vain mentävä pakokaasupilven läpi, mielellään puolijuoksua, mahdollisimman nopeasti. Huomaa myös, että kauppojen pihoilla on jostain syystä aina muutama ihminen polttamassa tupakkaa, jonka haju on omiaan salpaamaan hengen. Nyt heitäkin on kolmen sijasta kolmesataa, joista noin sata katoksen alla liukuovien vieressä, mikä tarkoittaa, että meidän on käveltävä heistä muodostuneen ihmis- ja tupakansavumeren läpi.

Tuulikaapissa on aina joku, jolla on hajuvettä - nyt jo arvaatkin, että heitäkin on tällä kertaa ahtautuneena tähän ulko- ja sisäilman välitilaan satakunta. Lisäksi tuulikaapissa on pullonpalautusautomaatit ja lähes aina joku, joka on palauttamassa pulloja ja tölkkejä. Automaatin luonahan on sellainen epämiellyttävä, imelä vanhanviinanhaju. Kuvittele, että haju olisi sata kertaa voimakkaampi ja pullonpalauttajia yhden sijasta sata tai kahden sijasta kaksisataa. Kerro sadalla myös siideripullojen ja oluttölkkien määrä ja se imelä haju, joka niistä lähtee.

Onneksi olkoon - olet selvinnyt kanssani kauppaan saakka! Nappaa ostoskori mahdollisimman nopeasti, ole hengittämättä tai peitä vähintään suusi ja nenäsi takinhihalla ja ota välittömästi kymmenkunta ripeää, pitkää askelta eteenpäin. Meidän on nimittäin päästävä yli kukkien valtameren; niitä on huumavine tuoksuineen edessämme, ei kymmeniä, vaan tuhansia. Kukkien jälkeen tulee heviosasto, joka ei sinällään ole erityisen ongelmallinen alue, mutta tietysti tomaatteja ja omenoita on meidän kanssamme valitsemassa yhtä aikaa 500 tai tuhat ihmistä, joista ehkä joka toisella on hajuvettä, tuoksuvaa hiuslakkaa tai kuivasampoota, vasta värjätyt hiukset, tuoksuvaa deodoranttia tai vaatteissa pesuaineen tuoksu, aika monella montakin näistä hengensalpaajista.

Sama kaava toistuu leipäosastolla, pakasteosastolla ja kaikilla muillakin osastoilla, kunnes saavumme peusaineosastolle, ensin sille, jossa ovat ihmisen pesemiseen ja puunaamiseen tarkoitetut tuotteet, sitten sille, jossa ovat kodin pesemiseen ja puunaamiseen tarkoitetut tuotteet. Ensiksi mainitusta selviämme hyvällä etukäteissuunnittelulla ja muutoin samalla strategialla kuin kukkaosastosta. Valikoimaan emme voi jäädä; meidän pitää tietää, mitä tarvitsemme ja mistä sen löydämme. Tässä kohtaa jaat ajatukseni siitä, että olisipa tässäkin kaupassa ymmärretty sijoittaa hajusteettomat ja muutoinkin ton-ton-tuotteet omaan hyllyynsä osaston päätyyn, niin kuin joissain muissa kaupoissa on tehty.

Arieleiden, comfortien ja kodinputkimiesten osastolla on käytävä ihan viimeisenä, jos siellä tosiaan on pakko käydä, koska sen osaston jälkeen on päästävä mahdollisimman nopeasti ulos, jossa toki on taas vastassa tuhat käynnissä olevaa autoa ja kolmesataa tupakoijaa. Pysytään kuitenkin vielä hetki kaupassa. Viimeisen osaston strategia on seuraava: tarkista kauppalistasta, mitä sieltä tarvitset, ja jos mahdollista, naulaa katseesi siihen hyllynkohtaan, jossa tuote sijaitsee, jotta optimoisimme askeltemme muodostaman reitin. Vedä henkeä puolisyvään - syvään hengittämistä on hyvä välttää kotiin saakka, myös autossa, jos ilmastointia on pakko pitää päällä - ja pidätä sitten hengitystäsi. Mene nopein askelin tarvitsemasi tuotteen luokse, nappaa se hyllystä ja poistu osastolta nopeasti. Muista napata kassojen päätyhyllyistä jotain naposteltavaa!

Koska kassoillakin on vähintään tuhat, helposti parituhatta ihmistä, asiakkaita ja työntekijöitä, valitsemme itsepalvelukassan, jos se on avoinna. Siellä muita ihmisiä on yleensä vain sadasta ehkä neljäänsataan. Usein joku kassoilla olevista ihmisistä asuu tai työskentelee hometalossa - ja nythän heitäkin on sata, ehkä kaksisataa, ja homeenhaju sen mukainen. Kun ostokset on maksettu, kävelemme ripeästi tuulikaapin ihmispaljouden ja parkkialueen pakokaasu- ja tupakansavupilven läpi autolle.

Hienoa! Ensimmäinen rasti on suoritettu, mistä osakiitos kuulunee tänäänkin etukäteen otetuille allergia- ja astmalääkkeille. Nyt kun olemme päässeet kotiin, sinunkin on varmasti pakko hengähtää hetki.

No niin, joko jatketaan? Mennään seuraavaksi kouluvisiitille - valikoidaan kuitenkin jokin sellainen koulu, jossa sisäilma ei ole sakeanaan kaikkea mahdollista vaarallista, koska nyt yritämme kulkea ilman hengityssuojaimia, jotta saisimme todenmukaisen kuvan olotiloistamme ja reaktioistamme. Todennäköistä kuitenkin valitettavasti on, että jotain sisäilmaongelmaan viittaavaa valitsemassamme koulussa on. Rakennuksessa meitä on siis vastassa aikamoinen itiöiden, mineraalikuitujen, hiuslakkojen, kynsilakkojen ja deodoranttien meri sekä tuhansia, helposti kymmeniätuhansia ihmisiä, koska kerromme edelleen kaiken sadalla. Sen vuoksi jo käytävistä ja auloista selviytyminen on työlästä, varsinkin, jos satumme paikalle välituntiaikana. Jos piipahdamme jossain luokassa, siellä on sata opettajaa ja sellaiset 2000 - 3000 oppilasta kaikkine yliviivaustusseineen ja vaniljantuoksuisine kuivasampoineen ja laventelintuoksuisine käsirasvoineen. Mitä luultavimmin noin sata heistä kuljettaa vaatteissaan homeitiöitä kotoaan. Noin kymmenen minuutin kuluessa alamme saada monenlaisia oireita: meitä alkaa esimerkiksi huimata, kätemme alkavat vapista ja raajoistamme alkaa hävitä voima, ehkä tuntokin. Henki ei kulje, päätä särkee ja ääni häviää; ihoa, nenää ja nielua kutittaa.

Voisimme käväistä vielä hetken aikaa ulkona - ilman hengityssuojainta emme voi varsinaisesti lähteä lenkille. Luulen, että tällaisen matkanteon jälkeen myös esimerkiksi ystävän luona kahvittelu ja kauppakeskuksessa käynti on syytä jättää tältä päivältä väliin. Ulkona kohtaamme näin loppukeväästä tolkuttoman määrän katu- ja hiekkapölyä, siitepölyjä sekä esimerkiksi kasvavan ruohon ja juuri kukkimaan puhjenneiden tuomien tuoksua. Jos erehdymme hetkeksi metsänlaitaan tai jokirantaan, myös maahomeiden haju tavoittaa nenämme. Vastaantulevia koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä, autoilijoita ja mopoilijoita on tuhansittain. Sinunkin mielesi tekisi varmasti tässä vaiheessa käydä lepuuttamassa aistejasi talven jäljiltä kylmässä jokivedessä, mutta valitan, siitä voimme saada pahan astmakohtauksen. On ehkä parasta palata suosiolla kotiin.

Nyt ehkä ihmettelet, miksi kerroimme kaiken mahdollisen sadalla. Koska jaksoit kulkea matkassani tarinan loppuun saakka, paljastan sinulle syyn: olen paitsi astmaatikko ja allergikko, myös ympäristöyliherkkä. Reagoin erilaisiin ympäristötekijöihin suunnilleen sata kertaa herkemmin kuin ne, jotka eivät ole ympäristöherkkiä. Se, mikä on sinulle huomaamaton 1 prosentti, on minulle 100 prosenttia, täyslaidallinen.

Kiitos matkaseurastasi! Toivottavasti lähdet toistekin minun mukaani!

Rakkaudella, M

Kauan sitten sinussa aavistus jo minusta

Kaiken koetun jälkeen mieleesi palasi uni,
jonka sinä minusta näit
ja josta kerroit minulle jo tuolloin,
heti seuraavana päivänä,
vuosia sitten,
ja nyt uudestaan.
Silloin nauroimme sille,
enää emme.

Silloin kun oli vielä 
aika rauhallista ja tyyntä,
kun vielä saatoin kietoa itseni
luottamuksen harhaan,
hallinnantunteeseen,
sinä tulit luokseni,
jo silloin vakavin ilmein,
vaikka minä vain hymyilin
ja korkeintaan salassa pinnan alla
pohdin, noinkohan.
Säikähdin sitä, mitä sanoit,
koska tiesin,
että sinä tiedät,
vaikka minä itse en.
Olin sinulle vähän vihainenkin,
koska sillä hetkellä minusta tuli
sadun prinsessa,
jonka ylle sanasi langettivat kirouksen,
jota rakkauskaan ei pyyhkisi pois.

Jo vuosia sitten
ensimmäisen kerran
- ja vielä viimeisen
juuri ennen myrskyä -
sinä esitit minulle
tiukkaan ja vaativaan sävyyn kysymyksen:
“Kuinka kauan vielä?”
En halunnut ajatella;
kysymyksesi ahdisti ja siksi ärsytti.
En vastannut ihan totuudenmukaisesti
mutta aika lähelle kuitenkin,
vaikka luulin vain vitsailevani
päästäkseni kysymyksestäsi.

Kun kerroit uudestaan unestasi,
istuin kanssasi katoksen alla
suojassa paahtavalta auringolta,
joka oli tänä vuonna kai unohtanut,
että meillä täällä kuuluisi olla
kevät ennen kesää.
Hengitin verkon ja valkoisen kangaskappaleen läpi.
Ne suodattavat ulkoilman sellaiseksi,
että minäkin pystyn hengittämään sitä,
ainakin suurin piirtein.
Se, mikä joskus oli naurattanut meitä molempia,
vaikkakin vähän kammottavalla tavalla,
nyt pysäytti meidät molemmat
ja sai sinut miettimään, miksi et silloin
jo ymmärtänyt tarpeeksi ja varoittanut,
ja minut se sai miettimään,
että todennäköisesti hengittäisin
joka tapauksessa nyt näin,
vaikka olisitkin ymmärtänyt aavistuksesi.
En minä varmasti olisi kuitenkaan uskonut sitä
vaan kietoutunut hymyillen
luottamuksen harhaan,
hallinnantunteeseen.

Mietin sanojasi usein
ja ehkä niiden myötä
aloin vähitellen ymmärtää
ja nähdä itsekin.
Aloimme puhua asiasta paljon,
ja sitten sinusta alkoi tulla te,
kun yksi kerrallaan moni muukin
alkoi ymmärtää ja nähdä.
Ettekä te nähneet vain minua,
vaan myös liian monia muita,
niitäkin,
jotka ovat ihan liian nuoria 
ja täysin syyttömiä tähän kaikkeen.

Näet minua harvemmin kuin moni muu
ja siksi kirkkaammin kuin kukaan.
Oli asia mikä hyvänsä,
olen sinulle läpinäkyvää lasia.
Me kasvoimme yhdessä,
ja siksi minä olen kasvanut osaksi sinua
ja sinä osaksi minua.
Ja kun nykyään kuulet minun ääneni puhelimessa,
osaat sanoa puolikkaasta sanastani,
onko minun tänään huonompi vai parempi kuin eilen.
Sinä kuulit ja näit
muutoksen minussa
niin helposti,
että välillä halusin edes yrittää esittää
ja suojella sinua ja itseäni.

Unessasi olimme koulussa.
Tulit minua käytävällä vastaan
ja sanoit, että minut pitää saada pois sieltä,
rakennuksesta, jossa teimme työtämme.
Olit kauhuissasi, koska unessasi
minä en kävellyt sinua vastaan
vaan ryömin ja raahauduin,
työreppu selässäni,
lähes hengittämättä,
ja sanoin, ettei pidä.
Minä pärjään kyllä.

Kun sinä tulit luokseni,
sanoit, että kun itse lähdet,
minäkin lähtisin,
sinun kanssasi.
Sinä olit kuitenkin lähdössä
suunnitellusti,
niin kuin ihmiset lähtevät
tehtyään hienoa työtä
kymmeniä vuosia
muiden hyväksi.
Minä sen sijaan
olin vasta alussa,
päässyt juuri vauhtiin
ja rohkaistunut sinun ansiostasi
välillä kysymään miksi ja pitääkö,
eikö voisi tehdä toisinkin.
Siksi olin sinulle vähän vihainen;
en halunnut lähteä.

Minä vastasin sinulle:
“Varmaan niin kauan kuin pystyn,
siihen saakka, että on pakko lopettaa,
siihen saakka, että tapahtuu jotain sellaista,
etten enää voi mennä.”
Kun jotain sellaista sitten tapahtui,
sinä sanoit minulle,
että nyt se sitten tapahtui,
ja minä menin silti,

koska en muistanut sinun untasi

ja koska sinä olit sanonut,
että lähden sinun kanssasi,
en ennen sinua

ja koska en halunnut kuulla
vaativaa huolta sinun äänessäsi.

Te aavistitte,
näitte,
kuulitte,
tiesittekin.
Mutta minä en halunnut
muistaa,
olla tässäkin läpinäkyvä,
kuulla totuutta,
josta nyt on tullut minun elämäni.

Vesi kulje kanssani

Elementtini on vesi. Olen syntynyt sellaisena päivänä, että jonkun mielestä olen vesimies, toisen mielestä kalat - yhtä kaikki jokin vedessä viihtyvä olento. Lapsena rakastin tarinaa Pienestä merenneidosta ja vietin kaikki kesäpäivät joissa, järvissä ja lammissa räpiköiden. Sateessa uiminen oli kaikkein ihaninta, koska silloin viileäkin uintivesi tuntui lämpimältä ja olin veden ympäröimä, vaikka en olisi edes sukeltanut.

Koska lompsahdan kahden horoskooppimerkin väliin ja olen syntynyt paikassa, jossa kaksi jokea kohtaavat toisensa, olen kuitenkin monessa asiassa ristiriitainen persoona. Se pätee myös suhteessani veteen. Uintitekniikkani on vieläkin melko kehno, koska en halunnut uimakoulussa avata silmiä veden alla - mieluummin itkin ja jätin koulun kesken. Haluan edelleen, että vesi on minulle mysteeri, joka humisee korvissa kuin maailmankohtu. Kunnioitan vettä ja sen voimaa ja uin siksi aina rantaan päin.

Viime vuosina olen hieman vieraantunut elementistäni ja joutunut pitämään jalkani enimmäkseen kuivalla maalla. Vaikka olin aina suhtautunut veteen nöyrästi, se päätti jostain syystä antaa minulle lyhyen ajan sisään kaksi oppituntia itsestään. Ensimmäinen oppitunti koski luonnonvesiä - tietysti, sillä ne ovat minulle rakkaampia ja läheisempiä kuin ihmisen peukaloimat vedet. Kokemus oli pysäyttävä ja mieleenpainuva, jollain tapaa kauniskin.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sillä tavalla hellivä kuin vain kesäpäivä voi olla. Elettiin sitä aikaa, kun minä vielä saatoin astella huoletta lentokenttien ravintoloihin ja turvatarkastusjonoihin sekä keskelle lähtöporttien ihmismerta pyrähtääkseni tapaamaan ystävääni toiseen päähän Suomea; aikaa, kun minä vielä saatoin nauttia surutta heinäkuisista tuoksuista, joita puut, kukat ja viheriöivä maa ilmaan levittävät; aikaa, kun minä vielä saatoin juosta ongelmitta ystäväni mökillä ulos ja sisälle, ulos ja sisälle. Tuona päivänä opin, ettemme kuitenkaan enää eläneet aikaa, kun minä saatoin molskahtaa pelotta nitisevältä laiturilta viilentävään, syvään veteen. Kun ymmärtämättömyyttäni tuona päivänä niin tein, vesi otti minut hetkeksi vangikseen, sitoi jalkani toisiinsa kiinni kuin pukeakseen minulle merenneidon pyrstön ja salpasi hengitykseni kuin vaihtaakseen keuhkoni kiduksiin. Se halusi minut mukaansa, kuiskasi korvaani: “Avaa silmäsi, kulje kanssani.”

Mutta minä mieluummin itken kuin avaan silmäni veden alla. En tuona päivänä myöskään enää ollut lapsi, jonka Keijujen kuninkaan tai Ahdin tyttäret saisivat houkuteltua mukaansa. Mieleni leijui vain häviävän pienen hetken senkin vuoksi, että tiesin, etten ole vedessä yksin ja että pääsen takaisin pintaan, vaikka omat voimani loppuisivat. Yksikään laituri ei ole koskaan tuntunut yhtä turvalliselta kuin se nitisevä ja keinuva rakennelma, jolle pääsin pian makaamaan ja haukkomaan henkeäni, eikä mikään ylämäki ole koskaan tuntunut niin raskaalta kuin se paljaiden jalkojen alla kuuma, kivinen ja hiekkainen rinne, jota meidän täytyi nousta, jotta saisin lääkkeeni. Tuona päivänä opin, että minun keuhkoilleni syvä ja siksi viileä vesi voi olla kohtalokas, varsinkin liian nopeasti kohdattuna.

Toinen oppitunti koski ihmisen sisätiloihin vangitsemia vesiä, jotka eivät ole pelkkää vettä vaan myös klooria ja joitain muita alkuaineita ja yhdisteitä. Kokemus oli turhauttava ja kai sitten odotuksenmukainen, jollain tapaa banaalikin.

Sekin päivä oli aurinkoinen ja lämmin mutta myös hieman epävakaan oloinen, sellainen, jona lapsen kanssa lähtee mieluummin viereiseen uimahalliin kuin joenrantaan vuoroin hikoilemaan, vuoroin hytisemään. Uimme ja pärskimme kaikki altaat moneen kertaan läpi ja kävimme välillä sitten kuitenkin hytisemässä myös ulkona, aikuiselle ihan liian matalassa lastenaltaassa. Uintireissu sujui hyvin, ja lähtiessämme lapsi osti omilla rahoillaan 100 metrin kotimatkaa varten jäätelön tai pillimehun, ehkä molemmat.

Usein tuntuu olevan niin, että luonto näyttää voimansa nopeasti ja melkein varoittamatta, kun se syöksyy merestä maalle, alas vuorenrinnettä tai ulos tulivuoresta. Olemmekin joutuneet rakentamaan kaikenlaisia vempaimia ja systeemejä, jotta huomaisimme varoitussignaalit, joita luonto ihmisaistien tavoittamattomissa antaa. Ihmisen rakentama tai muovaama taas näyttää voimansa tai heikkoutensa niin hyvässä kuin pahassakin yleensä niin, että kykenemme havaitsemaan muutoksen omin silmin. Näin on myös veden laita. Siinä missä kylmä luonnonvesi iski sisäilmamyrkkyjen heikentämiin keuhkoihini välittömästi, uimahallin kloorivesi tulehdutti samojen myrkkyjen herkistämät silmäni tuntien viiveellä ja vähitellen, niin, että varmistuin asiasta vasta seuraavana päivänä. Ihottumakin nousi kutisemaan, ei välittömästi, vaan pikemminkin raukeasti, kuin syvästä unesta herätetty aamuntorkku lapsi tai aikuinen. Noina päivinä kuitenkin opin, että uimahallien kemikaalivesi ja minä emme enää tule kovinkaan hyvin toimeen.

Näiden oppituntien jälkeen on muuttunut moni muukin asia kuin suhteeni uimiseen, joka ei enää ole minulle huoleton vaan tarkkaa harkintaa vaativa aktiviteetti. Elementtini on kuitenkin vesi, eikä elementtiään voi vaihtaa toiseen, vaikka haluaisikin. Siksi seison nykyään joskus tarkoituksellisesti ulkona sateella ja kuiskaan pisaroille: “Vesi, sulje silmäsi, kulje kanssani.”

Ilma, jota hengitämme

Jos minulta kysyttäisiin,
miksi olemme täällä,
sanoisin, että
toistemme tähden.

En tiedä,
miksi juuri minä
olen täällä,
mutta kun kysymykseen vastaa
kollektiivisesta näkökulmasta,
ei edes tarvitse miettiä
olemassaolon merkitystä
jokaisen kohdalla erikseen
- ja onhan se myös
taloudellisempaa ja tehokkaampaa
kuin sukeltaa yksilöllisyyden loputtomaan mereen
miettimään, miksi juuri minä ja miksi juuri sinä.

Jos sitten, kun maailma loppuu, käykin niin,
että tällaisiin kysymyksiimme vastataan,
ja sitten ilmenisikin, että juuri siksi,
toistemme tähden,
luulen, että jokainen
joutuisi vähän nieleskelemään syntiensä vuoksi,
sillä eihän kukaan jokaisen askeleensa kohdalla mieti
koko muuta ihmiskuntaa
tai edes läheisimpiään,
eikä niin varmasti ole tarkoitettukaan
- tai ainakin meille on opetettu,
että välillä pitää ajatella vain itseään,
jotta jaksaa taas ajatella muitakin,
mutta että niitä muitakin pitäisi sitten jaksaa taas ajatella.

Aika pian pääsisimme
tässä apokalyptisessä toritapahtumassa
kaiketi myös kysymykseen
kollektiivisesta lähimmäisenrakkaudesta
ja sen olemassaolon merkityksestä.
Ensin määrittelisimme, että
kollektiivinen on jotain yhteistä,
lähimmäinen kuka tahansa toinen ihminen
ja rakkauskin kai enemmän tekoja kuin tunne.

Melko nopeasti todettaisiin,
että kun jokin on kollektiivista,
sen pitäisi olla enemmän
kuin osiensa summa,
ja ihmeteltäisiin,
että jos se on rakkaus,
joka on yhteistä,
niin miksi me oikeastaan
edes seisomme täällä,
maailmanlopun torilla.

Tästä ihmettelystä tietysti
seuraisi sitten
kiivas keskustelu siitä,
kenen vika ja vastuu
se nyt sitten on,
että täällä seisotaan.
Moni huutaisi kurkku suorana,
ettei hän ainakaan ottaisi tästä
mitään ylimääräistä vastuuta.

Mutta kun siinä se jutun juju juuri onkin.

Kun jaamme onnen ja ilon, hyvän ja pakahduttavan,
lähestulkoon jokainen kokee, että niitä on enemmän
kuin ennen jakamista,
että, hämmästyttävää kyllä,
jokaisen kipossa on pian enemmän nallekarkkeja
kuin alkuperäisessä kasassa oli yhteensä.
Näissä tilanteissa otamme mielellämme osuutemme ylimääräisestä.

Mutta kun jaamme vastuun ja velvollisuuden,
välillä raskaan ja hankalan,
käykin niin,
että aika moni
paniikissa hotkaisee kaikki karkkinsa kerralla,
niin, että ne alkavat matkalla mahalaukkuun
yskittämään ja pahimmillaan oksettamaan
ja nostavat tuskankyyneleet silmiin.
Mutta hotkiminen kirpaisee ja nipistelee mahaa
onneksi vain hetken.
Sitten kun kippoja tarkastellaan,
monen kippo on tyhjä,
eikä pöytien alta etsimisen ja tarkastuslaskennankaan jälkeen
löydetä samaa määrää karkkeja
kuin alkuperäisessä kasassa oli.
Yhteisesti jaettu ei enää olekaan
enemmän kuin osiensa summa
vaan vähemmän,
eikä kukaan halua mitään mistään ylimääräisestä.

Jossain vaiheessa
joku sitten keksisi maailmanlopun torilla seisoessamme huomauttaa,
että tähän asioiden jakamiseen liittyy sekin, että
ilma, jota hengitämme, samaa ilmaa on,
ja että sen vuoksi siitäkin olisi pitänyt kantaa yhteinen vastuu,
eikä vain maapallon ilmakehän osalta,
kun olisihan meillä tässä maassa ollut mahdollisuus antaa lähimmäistemme
hengitettäväksi puhdasta sisäilmaa,
kun ulkoilmammekin oli maailman tappiin,
ihan tähän hetkeen asti,
maailman puhtainta ilmaa.

Ja sitten tämä joku jatkaisi ja sanoisi, että
kun kyllähän se ihan rehellisesti tarkasteltuna on niin,
että vaikka vain sen ja tuon lääkärintodistuksissa
mainittiin työpaikan sisäilman epäpuhtauksille altistuminen,
niin kaikki vaarallista sisäilmaa hengittäneethän niille altistuivat.

Että kyllähän me monen muun asian lisäksi jaoimme hengitysilmammekin.
Ja sen vuoksi oli turhaa jakaa ihmisiä
niihin, jotka eivät reagoineet,
niihin, jotka reagoivat vähän,
niihin, jotka reagoivat melko paljon,
ja niihin, jotka reagoivat niin, että sairastuivat.

Että eihän siinä oikeastaan ollut kyse kuin siitä,
että ne, joiden lääkärintodistuksissa
mainittiin koodi R68.81,
eivät pelkästään altistuneet
vaan myös herkistyivät
ja lopulta yliherkistyivät.

Ja että itse asiassahan se oli ihan loogista,
että niin kävi
ja että tällaisia tapauksia tuli koko ajan lisää.

Että eihän tässäkään,
että tällä torilla nyt sitten seisotaan,
ole kyse huonosta tuurista
vaan ihan vain siitä,
että ei ymmärretty,
että kun jokin on kollektiivista,
se on myös kaikkien niiden omaa,
jotka jakopydässä istuvat,
ja että lähimmäinen on kuka tahansa toinen ihminen
ja että rakkauskin on
enemmän tekoja kuin tunne.

Ei vikaa järjestelmässä

Lääkärintodistuksen A mukaan
merkittävin työkykyäni alentava sairaus on
ICD-10 J45,
astman pahenemisvaihe.
Lääkäri ei ole kirjoittanut kohtaan
“sisäilmasairauden pahenemisvaihe”,
koska niin ei voi kirjoittaa.
Sille ei ole ICD-10-koodia,
koska

sellaista sairautta kuin sisäilmasairaus ei ole

- ja jos olisikin, sen sisältö pitäisi selittää
jokaisen potilaan kohdalla erikseen.

Mutta kun jotain pitää kirjoittaa,
niin onneksi minulla on
astma,
jonka pahenemisvaiheen järjestelmä tunnistaa
- vaikka oikeasti pahenee kaikki muukin
kuin vain astma.

Kun sairastaa sellaista, mitä järjestelmä ei tunnista,
sellaista, mitä ei oikein ole olemassa,
muuttuu ihmisenäkin järjestelmälle ei-olevaksi.
Ihminen muuttuu ongelmaksi,
aistein havaittava abstraktiksi.
Tällainen transsendenssi voisi olla kaunis metamorfoosi
jossain toisessa tilanteessa.
Tässä nimenomaisessa
ihmisestä kuitenkin tulee
radioaktiivista jätettä,
jolle ei oikein löydy loppusijoituspaikkaa;
kohtuuttoman vaikea ristisanatehtävä,
jonka ratkaiseminen vaatisi aikaa,
jota ei tietenkään kenelläkään tässä ajassa ole.

Kun sairastuu työpaikan vuoksi
ja vielä ihan kunnolla,
niin, ettei voi enää työskennellä
tai yleensäkään olla
oikein missään,
ei se olekaan sairastunut,
jolle tilanne on kohtuuton,
vaan järjestelmä.
Jossain sairastumisen vaiheessa
logiikka yksinkertaisesti pettää.
Järjestelmä menee sekaisin,
vaikka sanotaankin, että

kein Fehler im System
kein efhler im system
sein kystem im fehler
kein symmet is fehler.


Lääkäri pitää todistuksen mukaan minua työkyvyttömänä
aikavälillä se ja se.
Oikeastaan olisin työ- tai ainakin työpaikkakyvytön
kai kaiken aikaa.
Lääkäri on monta kertaa kuullut minulta sen,
että en minä halua sairauslomaa,
että kyllä minä ne tunnit pystyn hoitamaan,
ja kun pakkohan minun on kuitenkin korjata opiskelijoiden töitä
ja valmistella materiaaleja ja sen sellaista kotona,
ja kun tässä työssä on niin vaikea olla poissa töistä,
koska ei niitä tunteja yleensä sitten pidä kukaan,
ja jos opiskelijoille antaa itsenäiset tehtävät
tai joku päästää heidät luokkaan tekemään tehtäviä,
niin yksi tai kaksi tekee kunnolla,
kolme tai neljä jotenkin
ja loput eivät ollenkaan,
että paljon helpommalla pääsen,
jos vain menen töihin.

Ja sitä paitsi

minä haluan mennä.

Ja kun enhän minä sillä tavalla ole kipeä.
Kun nyt on vain vähän hankalampi olo kuin eilen,
mutta tätähän tämä on aina.

Kun sairastaa sellaista, mitä järjestelmä ei tunnista,
käy helposti niin,
että sairastaa sellaista, mitä itsekään ei tunnista.
Sairauteen suhtautuu ei-olevana,
koska eihän sitä ole.
Siihen suhtautuu itsekin
kuin mihin tahansa tulokkaaseen,
ajattelee, että
mikä tuokin nyt oikein luulee olevansa,
kun se on niin olevinaan.
Sitä ei ota tosissaan.

Siinä vaiheessa, kun on päästy
sen verran tutuiksi,
että sisäilmasairautensa tunnistaa ja tunnustaa,
se onkin ujuttanut itsensä minun järjestelmäni sisään
siinä määrin,
että vaikka kuinka sanoisin, että

kein Fehler im System
kein efhler im system
sein kystem im fehler
kein symmet is fehler,

järjestelmä on täysin juntturassa.

Eikä silloin auta
kuin bootata
ja rebootata

ja alkaa korjata järjestelmää.

Näkymätön aikuinen

Ihminen on koko elämänsä jatkuvassa muutoksessa. Enimmän osan ajasta muutos on kuitenkin niin hidasta, että emme oikein edes huomaa sitä, ja sen vuoksi saatamme erehtyä luulemaan, ettei sitä juuri tässä tai tuossa hetkessä olisi ollenkaan. Asiat saattavat näyttää pitkäänkin pysyvän niin samanlaisina, että tuntuu turhalta kiistellä siitä, onko jokin tässä päivässä erilaista kuin eilisessä, minussa toisin kuin ennen.

Aina välillä muutos toisaalta tekee itsestään niin suuren numeron, että yhtäkkiä emme kykene keskittymään kuin siihen, mikä on toisin, vaikka ylivoimaisesti suurin osa asioista olisi käytännössä ihan samalla tavalla kuin hetki sittenkin. Näkyvimmäksi tämä tulee pienten lasten kohdalla. He tuntuvat muuttuvan aika ajoin kuin taikaiskusta joksikin ihan uudeksi: lapsi, joka yhtäkkiä kääntyy selältään mahalleen niin, ettei se enää näytä vahingolta; saa ensimmäisen kerran heijattua takamukseensa niin paljon vauhtia, että hänen voi sanoa ryömineen tai kontanneen ainakin puoli metriä eteen- tai taaksepäin; ottaa ihan selvästi ensimmäisen askeleensa, minkä jälkeen kaatuu nenälleen tai pyllylleen, tai sanoo ruokapöydässä vakavailmeisenä “tuossa lukee maito, eikö luekin”, on välittömästi paljon enemmän kuin hetki sitten. Hänestä on tullut kääntyvä, ryömivä, konttaava, kävelevä tai lukeva. Noina hetkinä aikuinen puolestaan on yhtä aikaa yleensä itkevä ja naurava, koska hän ymmärtää, että muutos merkitsee aina sekä jonkin asiaintilan menettämistä että jonkin toisen asiaintilan saapumista elämään.

Tällaisia nopean muutoksen hetkiä on elämässä toisinaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki merkittävä on opittu ja saavutettu. Joku rakastuu kuin halolla päähän iskettynä; yksi kantaa nukkuvan tai kirkuvan esikoisensa ensimmäisen kerran kodin kynnyksen yli, toinen seisoo kynnyksellä saattamassa kuopustaan toiseen suuntaan. Yhtenä aamuna toisessa silmäkulmassa vain yhtäkkiä on ihan selvä juonne ja jonain toisena aamuna kultaisten hiusten joukossa yksi harmaa suortuva. Tällaista on kuitenkin vähän verrattuna siihen, kuinka paljon on sitä, kun mikään ei tunnu muuttuvan, vaikka sitten yrittäisimme kaikin keinoin saada jotain tai jotakuta muuttumaan.

Ei ihan kaikkien mutta kuitenkin aika monen kohdalla käy tämän kaiken lisäksi niinkin, että jokin sellainen asia, joka on ihan hipihiljaa, lähes huomaamatta hiippaillen edennyt kohti muutosta, ottaakin sen sortin loppurutistuksen, että yhtäkkiä muutos ei enää tapahdukaan vain siinä vaan sen sadassa muussakin asiassa. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun ihan kiltisti käyttäytynyt sisäilmasairastuminen keksii ihan tavallisena tiistaina tai torstaina aloittaa aivan päättömän teinikapinan, johon kuuluu sellaista ovien paiskomista ja huutoraivaria, että asia tulee varmasti kaikkien tietoon ainakin kymmenen kilometrin säteellä. Kapina alkaa tietysti jonkinlaisella kohtauksella, ihan niin kuin mikä tahansa teinikapina. Tuon, vaikkapa sitten anafylaktisen astmakohtauksen, ajan tässä yhtäkkisessä nopean muutoksen tilassa oleva ihminen piirtyy ääriviivoiltaan muille ihmisille harvinaislaatuisen selkeästi. Tuona hetkenä hän ei enää ole sairastuva vaan sairas.

Kun rysäyksestä on selvitty, hänen ääriviivansa kuitenkin alkavat näkyä eri ihmisille eri tavoin. Kun hän itse ymmärtää tämän, hän ripustaa kaulaansa ihan varmuuden vuoksi pienen kulkusen, jotta hän joka tapauksessa kuuluisi, jos ei näkyisi, ja jotta kilinä varoittaisi muita hänen tulostaan. Osa ihmisistä nimittäin tuntuu joka kerta - sairastamisen aloitettua kapinansa - säikähtävän sieluaan myöten hänet nähdessään, ihan niin kuin heidän eteensä yhtäkkiä laskeutuisi aave, jolla ei ole lainkaan ääriviivoja, ainoastaan kylmänväreitä aiheuttava ääni, joka muistuttaa jostain, jonka olemassaolon he mieluummin unohtaisivat kokonaan. Siksi välillä vaikuttaa, että heitä ei itse asiassa haittaisi, vaikka he sokeutumisen lisäksi menettäisivät myös kuulonsa.

Ääriviivojen piirtyminen on näissä tilanteissa laajakirjoinen jatkumo. Osalle ihmisistä sairastunut näyttäytyy akvarellimaalauksena, hahmona, joka kyllä on mutta jonka ääriviivat ovat jokseenkin epämääräiset ja liukuvat; joinain hetkinä he näkevät sairaan lähestulkoon normaalina ihmisenä, joinain hetkinä jonain, joka tuntuu vieraalta ja joka siksi vähän pelottaa. On myös niitä, jotka näkevät edessään ihmisen mutta jotenkin ihmeellisen geneerisellä tasolla. He näkevät kaulassa olevan tiu’un, punaisen mekon ja hiusrusetin, mutta he eivät kykene enää näkemään kasvoja mekon yläpuolella tai hiuksia, joihin rusetti kuuluu.

On tietysti myös niitä, joille ihminen ääriviivoineen, rusetteineen ja tiukuineen näyttäytyy todella selvästi. Mutta nämä ihmiset jakautuvatkin sitten melko tarkkarajaisesti kahteen porukkaan: niihin, joille ihminen on sisäilmasairas, vaikkakin yksilö, ja niihin, joille hän on kyllä sisäilmasairaskin mutta myös kaikkea sitä, mitä hän on ollut ennen sairastumisen kapinavaihetta.

Näiden viimeksi mainittujen läsnäolo on sairastuneen kannalta hyvin tärkeää sen vuoksi, että heidän katsettaan vasten hän piirtää itselleen omat ääriviivansa, jotka ovat vähän erilaiset kuin ennen mutta silti tarpeeksi tutut, jotta hän tunnistaa niistä itsensä. Mekot ja rusetit menevät piirtäessä ihan uusiksi, ja sairastuneen hahmotellessa omia kasvojaan näiden näkijäihmisten täytyy pitää piirtokädestä kiinni - ja pakottaa ihminen piirtämään kasvojensa rajoihin myös jotain, joka muistuttaa enemmän pippurisesta Pikku Myystä kuin vaiennetusta, näkymättömiin hävinneestä Ninnistä, jonka kaulaan on ollut pakko ripustaa pieni tiuku, jotta hän ei olemassaolollaan pahanpäiväisesti säikäyttäisi muita ihmisiä.

Yhdeksännen päivän ensimmäinen kertomus

Olen nyt yhdeksättä päivää käytännössä kotini vankina. Toisinaan kuvittelen olevani Filomena tai Elissa tai joku muu niistä kymmenestä nuoresta, jotka pakenevat Decameronessa keskiajan mustaa surmaa Firenzestä Fiesoleen kahden viikon ajaksi ja kertovat toisilleen tarinoita viihtyäkseen maaseudulla. Minun ei kuitenkaan tarvitse tyytyä olemaan päivän kuningatar yhtenä päivänä vaan saan kruunata itseni joka päivä uudelleen. Välillä kruunu tosin tuntuu hyvin epämukavalta, varmaan vähän samalta kuin orjantappurakruunu tuntuisi. Minun Pampineani ja Filostratoni eivät lisäksi ole lukittuina näiden seinien sisälle vaan kulkevat täysin epäitsekkäistä syistä viihdyttämässä minua tarinoillaan ulkomaailmasta.

On tässä tarinassa vielä joitain muitakin eroja alkuperäiseen verrattuna, esimerkiksi se, että nyt ei ole enää keskiaika emmekä ole Italiassa eikä ruttokaan ole ensimmäisenä uhkalistalla. Minun musta surmani on sekä sisäilma että keväinen ulkoilma oikeastaan kaikkialla, ja varmuuden vuoksi kerrottakoon sekin, että elän hyvinvointi-Suomessa 2010-luvulla. Keskiaika vain tulee välillä täysin hakematta mieleen, kun seison katsomassa, kuinka erinäisiä oikeuksia, puheita, kokemuksia ja vaatimuksia poltetaan kuin noitia tai kirkkoa rienaavia kirjoituksia suuressa roviossa, punaiset liekit hehkuen.

Alkuperäisteoksen rakennetta kunnioittaakseni en kuitenkaan jatka kehyskertomuksen parissa tämän kauempaa vaan siirryn itse tarinaan, joka sekin on toivoakseni renessanssikirjailijan karnevalistista tyyliä kunnioittava.

“Eräänä elokuisena perjantai-iltana, juuri sillä viikolla, kun koulutyö oli jälleen rutistettu käyntiin, iso väkijoukko oli kerääntynyt suosittuun ulkoilmatapahtumaan nauttimaan musiikista ja muista ihmisistä. Illan aikana oli jo kuultu ja yhteislaulettu paljon. Ihan erityistä kiljahtelua oli aiheuttanut eräs paikallinen laulajasuuruus, joka tosin nykyään oli paljon enemmän kuin paikallinen. Pikkulasten korvia, silmiä ja suita oli joidenkin vanhempien mielestä ollut tarve peittää välillä niin hänen kuin myös erään toisen laulajasuuruuden esiintyessä. Eipä siitä tosin vaikuttanut olleen juuri hyötyä, koska pikkulapset tuntuivat osaavan ulkoa kaikki hanurit ja vahingot joka tapauksessa.

Illan jo vähitellen laskeutuessa lavalle nousi - kuinkas muutenkaan - kolmas laulajasuuruus, tai oikeastaan kai monilahjakkuussuuruus, joka kuitenkin haastatteluissa kertoi epäonnistuvansa usein ja pelkäävänsä epäonnistumisia ihan sikana. Yhdessä välispiikissään hän kertoi yleisömerta kovasti naurattaneen tarinan. Hän oli taustajoukkonsa kanssa ajatellut, että olisi hyvä kysyä kuuntelijoilta, millaisia fanituotteita nämä haluaisivat ostaa iänikuisten paitojen ja kangaskassien tilalta. Ylivoimaisesti eniten kannatusta oli saanut idea astmapiippukotelosta, jota koristaisi laulajan erään sanoituksen nimi. Siinä on kyse hengittämisestä tai oikeastaan siitä, kun ei pysty hengittämään.

Eräs yleisömerestä hieman etäämmällä seisonut nuorehko nainen nauroi jutulle muiden mukana ja mietti mielessään, kuinka hieno tuollainen kotelo todella olisi. Sen voisi vaikka viedä työpaikalle kaikkien ihailtavaksi. Naurun alla häntä painoi kuitenkin se tosiasia, että hänellä astmapiipulle oli ollut viime päivinä harmillisen paljon käyttöä, jopa siinä määrin, että ensimmäiset työpäivät olivat olleet kummallisia innon ja ilon sekä pelon ja pakokauhun sekoituksia, joina hän oli ravannut luokkatilasta toiseen ja välillä ihan vähän itkenyt porrastasanteilla. Hän oli - kuten jo arvata saattaa - opettaja, joka ei ihan vielä noina päivinä halunnut ymmärtää, että hänen osaltaan koulujen käytävät oli kuljettu loppuun.

Ihan noina päivinä hän ei vielä tiennyt monta muutakaan asiaa, jotka häntä tulisivat tulevan vuoden aikana hämmästyttämään ja kummastuttamaan, järkyttämään ja ihan vähän naurattamaankin.

Kävi nimittäin niin, että pari kuukautta sen jälkeen, kun hän oli nauttinut musiikista ja yrittänyt vältellä turhia kohtaamisia muiden, hajuvesiltä ja hiuslakoilta tuoksuvien ihmisten kanssa, hän tipahti ihan vähän tämän todellisuuden tuolle puolen - tai oikeammin jäi kai jumiin johonkin faktan ja fiktion rajalle. Hän päätyi tuohon eriskummalliseen välitilaan erään vähän rajumman astmakohtauksen jälkimainingeissa, ensin oikein itsekään tajuamatta, minne oli joutunut.

Välitilan tapahtumissa oli paljon piirteitä monista teoksista, joita hän oli lukenut, mutta se ei onneksi häntä haitannut, sillä hänhän rakasti intertekstuaalisia viittauksia. Yksi teos, joka hänelle tuli kaikesta hänen kokemastaan mieleen, oli Gulliverin retket, joka usein mielletään lapsille tarkoitetuksi seikkailukirjaksi, vaikka kysehän on, kuten hän tunneillaan oli opettanut, satiirista, joka käsittelee hallitsijoita, politiikkaa ja ihmisluontoa.

Onnettomaan välitilaan jumittunut opettaja pääsikin Gulliverin mukana matkaamaan välillä varsinaisen fiktion maailmaan: lilliputtien ja jättiläisten maahan ja Levantiin ja kuvotusta aiheuttavien, sivistymättömien ja kehityksestä tipahtaneiden yahoo-olentojen maahan. Välillä opettaja ei tosin tiennyt, oliko kyse faktasta vai fiktiosta, koska hänen omakin kuulumisensa kumpaankaan näistä todellisuuksista oli kiistelty ja ratkaisemattomaksi jäänyt asia. Se tuntui hänestä kyllä sikäli kummalliselta, että ei siinä hänen eikä monen muunkaan mielestä ollut mitään epäselvää tai keskustelua vaativaa. Eihän hän ollut sen eriskummallisempi tapaus kuin sisäilmasairastunut astmaatikko-allergikko.

Matkallaan hän kuitenkin tuli siis tutustuneeksi ensinnäkin hämmästyttävän pienten ihmisten valloittamiin todellisuudenosiin, joissa ylöspäin kivuttavia portaita tuntui olevan loputtomasti. Noissa todellisuuksissa vieraillessaan hänestä tuntui kuin hän olisi matkannut ajassa taaksepäin, tupsahtanut johonkin sellaiseen, mitä ei enää tiennyt olevaksi, johonkin, missä arvojärjestyksestään kiistelevät lukuisat hallitsijat ensin kinastelivat mutta sitten kuitenkin lopulta aina asettuivat yhteen rintamaan - mikä toki oli heiltä ihan viisasta, olivathan he lilliputteja, jotka yksinään voisivat jäädä kenen tahansa jalkoihin. Näiden vierailujen vastapainoksi opettajan oli ihan pakko usein kuunnella esimerkiksi sitä monilahjakkuussuuruutta, joka haastatteluissa kertoi myös erinäisistä verkostoista ja hänelle osoitetuista kommenteista, jotka tuntuivat tulevan jostain hänelle täysin vieraasta maailmasta, jota ei enää pitänyt olla olemassakaan.

Jättiläisten maassa opettaja ei kohdannut yksittäisiä ihmisiä tai muitakaan olentoja vaan järkälemäisiä järjestelmiä, joista kukaan ei tuntunut olevan minkäänlaisessa vastuussa ja joita oli siksi täysin mahdotonta muuttaa. Oltiin pattitilanteessa, jossa paperit olivat muuttuneet maanjäristyksiä kokemattomiksi mannerlaatoiksi. Levantissa opettaja pääsi hämmästelemään itse asiassa ihan samaa kuin Gulliverkin: Saarella oli kaikki edellytykset kaikkeen, ja asiat oli saatu niin hyvälle tolalle, että asukkaat pystyivät käyttämään kaiken tarmonsa tieteeseen ja taiteeseen. Saarelaiset eivät kuitenkaan soveltaneet tiedettä helpottaakseen ihmisten elämää vaan keskittyivät sen sijaan täysin turhanpäiväisiin asioihin. Yahoo-olentoja opettaja kohtasi milloin missäkin maassa ja todellisuudessa, ja koska niiden touhuja oli hyvin epämiellyttävä seurata, hän usein mieluummin sulkikin korvansa ja antoi niiden rähjätä yksinään.

Eräänä varhaiskeväisenä päivänä opettaja huomasi yllätyksekseen, että hän oli kuin olikin saanut siirrettyä ensin toisen ja kohta toisenkin jalkansa takaisin reaalitodellisuuteen. Siitä lähtien hän päätti pitää visusti huolen siitä, ettei enää jalallaankaan astuisi ahtaisiin välitiloihin, ja siitä, että ne matkat, joita hän fiktiivisiin todellisuuksiin jatkossa tekisi, eivät imaisisi häntä ihan liiaksi mukaansa todellisuuden tuolle puolen.”

Valoon kallellaan

Sisäilmasairaana eläminen vaatii vahvaa henkistä sietokykyä, koska sen täytyy korvata menetetty fyysinen sietokykykin, sekä sitä, että ympärillä on niitä, jotka ovat, osaavat ja uskaltavat. Tämä olkoon heille.


Osa meistä ihmisistä on hämmentävän odotuksenmukaisia,
sellaisia,
että kun he syntyvät keskikesällä
vuosisadan kauneimman päivän aamuun,
joka ei näin pohjoisessa edes liu’u yön varjoista
vaan jatkaa katkeamattomana edellisen päivän kirkkautta ja lämpöä,
he ovat läpi elämänsä valon lapsia,
niitä, joilla kaikki menee hyvin
tai jotka kääntävät kaiken mielikuvissaan hyväksi,
jotka ovat niin iloisia,
että uskaltavat antaa siitä puolet muille
pelkäämättä, että sitä saisi katua,
joita osa kaiken tämän vuoksi rakastaa
ja osa vihaa;

tai sellaisia,
että kun he syntyvät harmaaseen, loskaiseen marraskuun aamuun,
he ovat aina vähän rasittavia tyhjänvalittajia, narisijoita, känkkäränkkiä;

tai sellaisia,
että kun he syntyvät kauneimpaan kaamokseen revontulten valaisemana sydänyönä,
heidän sielunsa syvyys on heidän vallitsevin ominaisuutensa,
se, jonka muut heissä ensimmäiseksi näkevät
ja joka tekee heistä muiden silmissä kauniita ja mielenkiintoisia
herkällä ja haavoittuvalla tavalla,
vaikka he sitten tekisivät läpi elämänsä ihan tavanomaisia asioita.

Mutta mitä enemmän ihmisiä
sekä hyviä ja huonoja ja helppoja ja vaikeita asioita
elämässään kohtaa,
sitä vahvemmin saa nähdä sen,
että suurin osa meistä on ristiriitaisia, moniulotteisia, yllättäviä.
Olisi kaikkien kannalta paljon helpompaa,
jos ihmiset voisi vain lajitella
niihin, näihin ja noihin
ja iskeä laatikoiden päälle sinetit ja leimat,
pitää lopullisena totuutena sitä, että
nämä ovat minun ihmiseni
ja nämä eivät,
nämä vain sattuvat olemaan täällä yhtä aikaa kuin minä,
ja nämä ovat niitä helppoja tuttavuuksia,
joiden kanssa voi jutella niitänäitänoita
ja käydä kerran tai kaksi kahvilla
ja joille ei tarvitse ikinä kertoa
itsestään mitään muuta kuin jotain siitä,
minkä he näkevät ja tietävät kertomattakin.

Meille on kuitenkin kai haluttu antaa
ihmisyyden suhteen vähän pureksittavaa,
ja siksi laatikotkin annettiin lähinnä hämäyksen vuoksi.
Niiden antaja tiesi,
ettei niille lopulta olisi mitään käyttöä
ja että järjestelmälliset ihmiset tulisivat tämän ymmärrettyään todella turhautuneiksi.

Homma olisi vielä kohtuullisen helppoa,
jos voisi vain todeta,
että iloiset ihmisetkin ovat välillä pahalla päällä
ja että mököttäjätkin osaavat nauraa, jopa itselleen,
että nekin, joiden piti olla hämmentävän odotuksenmukaisia,
voivatkin toisinaan olla myös muunlaisia
kuin millaisia heidän piti olla.

Mutta eihän tällainen päätelmä tietenkään riitä.
Pitää kerätä havaintoja ihmisyydestä paljon enemmän,
jotta voi päätellä jotain arvokkaampaa.

Pitää jaksaa altistaa itseään
kohtaamisille ja kohtaamattomuudelle.

On ensinnäkin ymmärrettävä, että
jotkut niistä, joiden piti olla jokseenkin harmittomia,
samaan aikaan ja paikkaan minun kanssani päätyneitä ihmisiä,
muodostavatkin eteeni vaikeimpina aikoina muureja,
joita ei voi ylittää, alittaa eikä ohittaa
ja joista on sen vuoksi vain mentävä läpi,
vaikka sitten rynnäkkötyyliin, joka paikka ruhjeilla;

ja että
osa niistä, joiden piti olla minun puolellani,
ei sitten osaakaan tai uskallakaan,
kun ei enää olekaan kyse helpoista ja hyvistä asioista,
ja että se on itse asiassa melko inhimillistä,
sillä eiväthän vaikeat asiat ole helppoja.

Ja vielä paljon tärkeämpää
ihmisyyden ymmärtämisen kannalta
on käsittää, että
osa niistä, joiden kanssa yhteisten asioiden piti olla niitänäitänoita,
onkin minun ihmisiäni,
jotkut jopa niin järisyttävällä tavalla,
että minä itsekin muutun
heidän vaikutuksestaan
joksikin muuksi kuin kuka ja mikä minun piti
omien luokittelujeni perusteella olla.
Nämä tällaiset ihmiset ovat kaikkein eniten
turhia paperitöitä järjestelmällisille ihmisille aiheuttavia,
koska aina kun luulen, että nyt viimein tunnen ja tiedän,
he ovatkin jotain enemmän,
näyttävät todellisen itsensä,
kun se on kaikkein vaativinta.

Pitää lisäksi törmätä matkallaan
- mielellään muilta osin täysin tavanomaisena päivänä -
ainakin yhteen sellaiseen ihmiseen,
jonka mistään kulmasta ei saa kiinni,
jossa ei ole kerrassaan mitään järkeä tai logiikkaa,
joka vain tipahtaa jostain minun silmieni eteen
eikä edes tunnu ihan todelliselta ihmiseltä,
jonka vieläpä pitäisi olla kesäyön synnyttämä valon lapsi
mutta joka sitten onkin kuin itse kaamos
eikä sitten kuitenkaan vain sitäkään.

Ja sitten kun vielä oppisi tämän kaiken kohdattuaan
ymmärtämään,
että juuri siksi minunkin on ihan mahdollista
olla jaksamatta ja silti jaksaa
ja olla täysin rehellisesti ja vilpittömästi
joinain hetkinä, joskus pitkäänkin,
kippurassa kiviluolassani,
vereslihalle asti runnottuna

ja helmikuisen aamun lapsena
silti aina
valoon kallellaan.

Lasten reservaatti

Näin viime yönä outoa unta. Tarkalleen ottaen en oikeastaan tiedä, oliko kyse unesta vai ennemminkin valveunesta, sillä vahva kortisoniannos on tehnyt öistäni kummallisia seikkailuja. En nukahda kunnolla, mutta tipahdan kuitenkin johonkin unenkaltaiseen olotilaan, ja jos pystyn unessa lentämään tai kävelemään vetten päällä, liihottamaan elämän kepeällä ulkopinnalla, tuntuu kuin oikeasti lentäisin tai liihottaisin, kävelisin vetten päällä. Tällaisten kepeiden unien yöt ovat outoudessaan vapauttavia, mutta harmikseni on myös niitä öitä, joita ilmankin ihminen pärjäisi - vieläpä vallan mainiosti.

Viimeöinen uneni sijoittui karulle luodolle, jota ympäröi syvänsininen ja samalla ihmeellisen kirkas vesi. Luodolla ei kasvanut mitään, ei edes kituliaita pensaita tai heinätuppoja kivikon seassa. Koko saari muodostui kuin yhdestä valtavasta, mustasta kivestä, joka nousi ylväänä merestä, ylhäisessä yksinäisyydessään. Suolainen merivesi teki ilmasta niin helppoa hengittää, että melkein säikähdin. Aluksi näytti kuin elämä luodolta ja sitä ympäröivästä vedestä olisi kadonnut kokonaan, niin kaukana kaikesta luoto sijaitsi.

Luoto näytti aluksi asumattomalta, pelkältä valtavalta mustalta kiveltä, jolla ei olisi kerta kaikkiaan mitään virkaa maailmankaikkeudessa. Kortisonin vilkastamiin uniini sopivasti päädyin luodolle lentäen, en koneella vaan omilla siivilläni, jotka laskeuduttuani hävisivät yhtä huomaamattomasti kuin olivat selkääni jonain nuoruusvuotenani ilmestyneet. Ne olivat hoitaneet tehtävänsä - en enää tarvitsisi niitä.

En aluksi myöskään ymmärtänyt, miksi ihmeessä siivet, jotka olivat olleet hämmentävän omatoimiset, olivat lennättäneet minut kaikista maailman paikoista juuri tänne, saarelle, joka todella sijaitsi elämän ulkolaidalla. Jos olisin osunut sata metriä edemmäksi, luulen, että olisin tipahtanut maailmanrajan yli, johonkin toiseen todellisuuteen.

Hetken tyhjyyttä hämmästeltyäni aloin kuitenkin ymmärtää, miksi olin juuri siellä, mustalla luodolla. Luodon keskellä, sen korkeimmalla kohdalla oli nimittäin jokin leiripaikan tapainen. Tiipii-telttoja muistuttavia rakennelmia kohosi vieretysten kymmeniä. Yhtään varsinaista rakennusta en nähnyt - en yhtä ainutta taloa, kauppaa, virastoa tai edes koulua. Jos jokin, niin koulu telttakylän keskelle olisi kyllä sopinut, koska rakennusten lisäksi myös aikuiset ihmiset loistivat tässä maailmassa poissaolollaan. Olin varmasti ainoa 20 vuoden rajapyykin ylittänyt koko luodolla.

Saari oli lasten ja nuorten asuttama. Pienimmät juoksivat hurjapäisesti liukkaan näköisillä kivillä toisiaan ajattaen, vanhimmat yrittivät olla niin aikuisia kuin kykenivät ja katsoa pienten perään, vaikka olivat itsekin vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Olin luodon ainoa aikuinen ja ymmärsin ihan liian pian, että minun pitäisi alkaa näille kymmenille ja kymmenille lapsille äidiksi ja isäksi ja kotileikkien lemmikkikoiraksi.

Vanhimpia lapsia katsoin pitkään, sillä minulla oli vahva tunne siitä, että tunnen heistä osan. Koska kyse oli kohtuullisen kummallisesta unesta, asiat eivät yhdistyneet mielessäni ihan niin vikkelästi kuin yleensä. Hetken ihmeteltyäni kuitenkin tajusin, keitä katson: kymmenkunta näistä nuorista oli minun entisiä oppilaitani. Kasvot alkoivat saada parikseen nimiä, kun valokuvamuistini alkoi sijoittaa nuoria luokkiin, muiden nuorten viereen istumaan. Ihan liian nopeasti myös muistin, mikä näitä minulle entuudestaan tuttuja nuoria yhdisti: he eivät oikeastaan koskaan istuneet niillä paikoilla, joilla heidän olisi pitänyt istumajärjestyksen perusteella istua. Eivät he tosin istuneet millään muillakaan paikoilla, sillä useimpina päivinä he eivät olleet koulussa lainkaan.

Yhtäkkiä kaikki oli unessani selkeää ja kirkasta. Kaikki nämä lapset olivat samanlaisia kuin minä. Siksi olin saarella heidän kanssaan. Me olimme toiseus ja sen vuoksi niin kaukana kaikesta ja kaikista, eristettyinä maailman ulkolaidalle, puuttomalle ja pensaattomalle saarelle, jossa oli äärimmäisen vähän mitään muutakaan. Abessiivi-saari.

Kyse oli jonkinlaisesta vaietusta lasten reservaatista, jonne lähetettiin niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät voineet elää siellä, missä on ihan liikaa kaikkea - puita, pensaita, kukkia; kauppoja, kahviloita, kouluja; kissoja, koiria, ihmisiä; hiuslakkoja, laventelisaippuoita, kloorivettä; autoja, mattoja ja vuodenaikoja. Tällaisia paikkoja täytyi olla maailman reunoilla muitakin.

Voisi kuvitella, että tällaisessa paikassa vallitsisi täysi kaaos, että lapset olisivat muuttuneet toisiaan ja siinä samalla ihmisyyttä tuhoaviksi hirviöiksi. Meno vaikutti kuitenkin hämmästyttävän järjestäytyneeltä, ehkä sitten vanhimpien lasten läsnäolon vuoksi. Katselin lasten touhuja pitkään sivusta nähdäkseni, miten he toimivat. Ihailtavan tarmokkaasti 13-vuotiaat lohduttivat äidinikävää potevia viisivuotiaita ja kuuluivat sanovan, että ihan pian kotiväki saisi taas tulla piipahtamaan saarella. Hymyssä suin seurasin myös 16- ja 17-vuotiaita, jotka aika ajoin kokosivat pieniä, suunnilleen samanikäisten lasten muodostamia ryhmiä telttakylän keskelle ja yrittivät opettaa näille milloin murtolaskua, milloin lukemista, milloin hyvää käytöstä - ja milloin jotain siitä, miten yhteiskunnat muualla maailmassa toimivat. Päivänkulun keskeytti hetkeksi siivekäs olento, joka tipautti kylän keskelle valtavan verkkokassin, joka näytti sisältävän lähinnä ruokatarpeita.

Lopulta rohkaistuin ja päätin, että alan toteuttaa tehtävääni tuossa maailmassa. Tiesin, että kun siivet ovat kerran selästä hävinneet, ne eivät välttämättä kasvaisi enää koskaan takaisin - tai ainakin jo pelkkien nystyjen kasvamiseen menisi niin kauan aikaa, etten joka tapauksessa pääsisi lennähtämään saarelta minnekään vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Osalla lapsista uusien siipien tyngät näkyivät selvästi vaatteiden läpi, mutta suurimmalla osalla paidat laskeutuivat sileää selkää vasten.

“Hei, minä olen uusi täällä, ilmeisesti ensimmäinen aikuinen. Luulen, että minun tehtäväni on olla teidän aikuisenne ja opettajanne. Osan teistä jo tunnenkin, ja mukavaa päästä tutustumaan teihin muihinkin. Sovitaan, että lounaan jälkeen jokainen saa kertoa minulle oman tarinansa. Ihan jokainen. Kukaan ei sitten saa sanoa, että oma tarina kerrottiin jo viisi tai viisitoista kertaa, ettei sitä kukaan jaksa enää kuunnella kuudetta tai kuudettatoista kertaa. Sinun tarinasi voit kertoa vain sinä itse - ja pienimpiä voivat isommat sisarukset ja ystävät auttaa muistamaan.”

Kun olin sanonut tämän, katselin pitkän hetken hämmentyneitä lapsia ja tunsin, kuinka huutava vääryys asettui päällemme. Se oli ottanut muodokseen jättimäisen olennon, jonka valtava selkä kasvoi meidän siipiämme.

Pian noista siivistä alkoi tulla unimaailman repaleiset rajat, jotka vähitellen muuttuivat ohueksi harsoksi unen ja valveen rajalle ja johdattivat minut hereille tähän maailmaan, jossa minä ja uneni lapset parhaamme mukaan elämme.

Syyllinen

Onko tämä totta? Istunko todella tässä? Missä “tässä” edes olen? Miksi olen täällä? Kenestä “minusta” tässä on kyse? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi he tuijottavat minua?

Tämä on pieni huone, sen ymmärrän. Valkoiset seinät ja katto, muovimattolattia, iso työpöytä, hylly, penkkejä ja tutkimuspöytä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ihmistä. Pitääkö minun laskea itseni mukaan? Seitsemän. Yksi kirjoittaa, kysyy ja vastaa pyydettäessä, valkoinen takki, muistikirja. Yksi istuu sängynlaidalla, on sen näköinen, että voisi hypätä alas milloin vain. Yhdellä on liian huolellinen tyyli, hän istuu oven vieressä. Hän sanoo ottavansa asiat vakavasti ja kertoo teoillaan myös osoittaneensa sen.

Saanko vain juosta tuosta ovesta ulos? Onko se kiellettyä, väärin? Tarvitsevatko he minua täällä? Entä jos vain nousisin, juoksisin, onnistuisin pääsemään ovensuussa istuvan ohi, juoksisin, juoksisin, juoksisin?

Yksi istuu minun vieressäni, puhuu eniten, myös, kun ei pyydetä. Hän katsoo liian läheltä ja liian lähelle. Hänen vieressään on toinen samanlainen, virkamies, puhuu, mutta ei kuuntele, on vihainen ja ärtynyt, ei ymmärrä eikä halua ymmärtää.

Enkö vain voisi juosta? Jos vain juoksisin, juoksisin, juoksisin - enkä tulisi koskaan takaisin? Olisiko se kiellettyä, väärin? Tarvitaanko minua täällä?

Seitsemän vuotta, seitsemän ihmistä, seitsemän viikonpäivää, kuolemansyntiä, veljestä ja kääpiötä.

Viimeiseen heistä naulitsen katseeni ja ajatukseni, jotta pysyn tässä, penkissäni, pää avoimen ikkunan vieressä. Ilman häntä en pystyisi kuin juoksemaan, juoksemaan, juoksemaan.

Vastaan, kun kysytään, kysyn, kun ei vastata. Miksi nämä ihmiset tuijottavat minua? Kirvelevien (tulehduksesta vai itkusta?) silmieni katseen kohdistan kerran toisensa jälkeen seitsemänteen ja olen tyytyväinen, että ääneni on särissyt jo vuosia, sillä nyt siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.

Yhtäkkiä muistan, että pakosuunnitelmani on puutteellinen: enhän minä pysty juoksemaan (enkä varsinkaan juoksemaan, juoksemaan).

Punainen kynä, sininen kynä, valkoista paperia, sängyssä paperisuojus, hyllyssä esineitä, joita en tunnista. Valkoinen takki, vaaleansininen takki, harmaa neule. Valkoinen katto, valkoiset seinät, muovimattolattia - vai laattako?

Koetko todella, väitätkö, miksi sanot, miksi tahdot? Me olemme, me teemme, meidän pitää tietää. Me, me, me - me yhdessä. Sinä, minäkö?, sinä, minäkö? Älä, älä, älä. Me olemme fakta, sinä olet tunne. Fakta on mustaa valkoisella, sinä olet kuvitelma. Muttamuttamutta. Nyt ei ole kyse siitä, tästä, tuosta. Sinä olet emootio! Mutta kun on mustaa valkoisella - enkö silloin ole fakta?

Miten todistat?

En mitenkään, tiedätte sen kyllä.

Nyt pitäisi jo päättää. Meillä on kiire, me olemme tärkeitä ihmisiä, meillä on titteliä, arvovaltaa, auktoriteettia. Sinä olet emootio, kohtuuton ongelma. Meidän pitäisi nyt hoitaa tämä, koska on muitakin ongelmia kuin sinäsinäsinä.

Harmaa villatakki, violetti mekko, mustat sukkahousut, kuparinen kaulakoru, tummanharmaat kengät, joissa on talvipohjat, hiukset puoliponnarilla, rajatut ja punaiset, polttavat silmät. Minäkö? Minäkö?

Miksi nämä ihmiset tuijottavat minua?

Sinä olet syyllinen. Tuomio astuu voimaan välittömästi. Näkemiin.

Sinä, minäkö?, sinä, minäkö?

Miksi olen täällä? Olenko täällä? Mihin olen syyllinen? Voiko joku kertoa? Oliko tämä oikeudenkäynti? Mistä minut tuomittiin?