Marginaaleja

“Muistakaa marginaalit,
muistakaa marginaalit
- ulkolaitaan vähän leveämmät
kuin sisälaitaan -
piirtäkää viivoittimella,
vaikka kaverilta lainatulla.”

“Miksi, miksi ne pitää olla,
miksi ei vapaalla kädellä,
miksi ulko- ja sisälaitaan,
miksi joka sivulle?”

“Ne ovat minua varten;
marginaaleissa minä teen työni,
merkitsen plussat,
kun olet oivaltanut,
ja kysymysmerkit,
kun en ymmärrä, mitä tarkoitat,
ja kommentoin,
kun pohdinta ontuu,
on virheellistä
tai niin ansiokasta,
että sitä olisi kannattanut jatkaa vielä vähän pidemmälle.
En mahdu tekemään
tätä kaikkea
sinun kirjoittamasi tekstin
ja kieli- ja tyylivirhemerkintöjen seassa.

Marginaalit ovat minua varten.”

Nyt sitten naurattaa
ja vähän itkettääkin
ymmärtää,
kuinka oikeassa olinkaan.
Minä en päässyt marginaaleista
yo-kokeiden sähköistymisen myötä.

Itse asiassa kävi niin hullunkurisesti,
että minusta itsestäni tuli marginaalia.

Vähitellen ja välillä rysäyksittäin
tulin osaksi sitä muutamaa prosenttia suomalaisista,
joka joutuu monikemikaaliyliherkistymisensä
- usein sisäilmasairastumisen vuoksi elämään saapuneen -
vuoksi tekemään muutoksia arjessaan selvitäkseen siitä;

ja sitten
vähitellen ja välillä rysäyksittäin
olen alkanut tulla osaksi sitä arviolta vähän alle prosentin joukkoa,
jonka elämä vaikeutuu merkittävästi,
jolle arjesta tulee lähestulkoon vihollinen.

Ja nyt sitten naurattaa
ja vähän itkettääkin
ymmärtää,
että kun näin pääsi käymään,
menetin joidenkin mukaan
arvovaltaisen asemani
oppikirjan esimerkkinä,
joka minulle oli
lääkärin vastaanotolla
melkein juhlallisesti myönnetty.

Tähän väliin huomautettakoon, että
marginaalistuminen ja marginaalistaminen
ovat tyystin eri ilmiöitä.
Marginaalistuminen tapahtuu yksilössä
ja tekee olosta välillä vähän painavan.
Marginaalistaminen sen sijaan
tapahtuu yhteisössä,
joidenkin muiden ihmisten
puheissa, teoissa ja ajatuksissa.
Se tekee marginaalista
toisaalta alleviivatun ja huutomerkityn,
toisaalta pyyhekumilla poistetun,
marginaalistumisesta vielä vähän hankalampaa,
elintilasta entistä ahtaamman.

Ja kun kieli on tällä tavoin
vallankäytön välineenä,
yksilö voidaan noin vaan
napata pois oppikirjaesimerkin asemastaan;
häntä ei enää kannata käyttää esimerkkinä
oikein mistään tai missään,
vaikka sitten olisikin niin,
että hänen marginaalistumisensa
ei olisi random-touhua
vaan täysin looginen
syiden ja seurausten lopputulos;

vaikka sitten olisikin niin,
että hänelle sillä ei ole mitään merkitystä,
onko hän osa yhtä vai kahta prosenttia,
marginaalia vai jotain muuta
- hänelle se yksi tai kaksi prosenttia
on hänen sataprosenttinen elämänsä.

Lisäksi tästä seuraa se,
että ongelma, joka ihmisestä
on aiemmin kielen avulla tehty,
lakkaa olemasta,
ratkeaa kuin itsestään,
koska marginaalithan ovat
(kaikessa muussa paitsi
käsin kirjoitetuissa vastauksissa ja esseissä)
sellaisia, että niillä ei oikein ole merkitystä
kokonaisuuden kannalta;
niille ei oikein voi mitään
eikä niihin kannata käyttää kallisarvoisia resursseja,
lähinnä rahaa
ja aikaa,
joka itse asiassa on rahaa sekin,
ainakin puheissa ja ajatuksissa.
Marginaalien on parempi
vain antaa olla,
unohtaa ne aktiivisesti.

Sitä paitsi pitää muistaa,
että kaikkeen tilastointiin liittyy virhemarginaali,
usein kaksi ja puoli prosenttiyksikköä
suuntaan ja toiseen.

Ja jos nyt tässä minun tapauksessani
puhutaan suurin piirtein prosentin marginaalista,
niin sehän mahtuu moneen kertaan
virhemarginaaliin,
varsinkin jos ne otetaan huomioon
suuntaan ja toiseen,
vaikka prosentti ja prosenttiyksikkö
ovatkin toki ihan eri asioita.

Oikeastaan voisimmekin siis yksissä tuumin
yliviivata punakynällä
tämän tällaisen prosentin,
jotta se ei turhaan olisi tekemässä
laskutoimituksista niin kinkkisiä,
ettei juuri kukaan saa kymppiä kokeesta.

Tietenkin on hyvä muistaa toisaalta sekin,
että paperivastausten ja -esseiden aikakaudella
jotkut nokkelat, joilta loppui sanottava ennen konseptia, keksivät,
että marginaaleja leventämällä
teksti vaikuttaa äkkiseltään laajemmalta
kuin se oikeasti on.
(Samaa vaikutelmaa pystyi luomaan myös
käsialaa isontamalla,
sanavälejä suurentamalla
tai sillä, ettei kirjoittanut marginaalista marginaaliin.)

Tietenkin on hyvä muistaa sekin,

että marginaalit saattavat vaivihkaa leventyä,

jos niitä ei pidetä merkittävinä
kokonaisuuden kannalta.

Surupuku

Tänään minä pukeudun surupukuun,
ja surupuku on musta.
Minulla on ylläni
musta tunikamekko, jossa on vajaamittaiset hihat,
mustat, paksut sukkahousut ja
mustat, mokkanahkaiset nilkkurit.
Kaulassani on isoäidiltä peritty
pronssinen Kalevala-riipus,
jonka nimi on Hannunvaakuna.

On perjantai, jakson viimeinen opetuspäivä.
Maanantaina alkaa koeviikko,
jonka aikana abiturientit kirjoittavat viimeiset harjoitusvastauksensa
ja joka minun osaltani tulee päättymään
astmakohtaukseen,
johon totuuden nimissä
liittyy myös joitain anafylaksian piirteitä.

Aamu on sujunut yllättävän hyvin,
mistä suuri kiitos kuuluu jyskyttävälle päänsärylle,
joka on ollut olennainen osa loppuviikkojani
jo kuukausien ajan
ja jonka vuoksi heräsin tuskanhikeen ja oksettavaan oloon.
Yleensä päänsärky tulee vieraakseni
perjantaiaamuisin,
mutta joskus se kiilaakin itsensä jo torstaihin.
Sillä on kuitenkin paha tapa unohtaa ilmoittaa
tarkoista matkasuunnitelmistaan,
se kun on mielestään veikeä ja leikkisä seuralainen.
Olen aloittanut aamun särkylääkkeillä,
koska en jaksaisi viikosta toiseen viihdyttää
tätä omin lupinensa sisään ja ulos kulkevaa vierasta.
Tiedän ottavani lääkettä uudestaan iltapäivällä,
vaikka tiedän senkin,
että tämä vainoaja
ei juuri piittaa häätöyrityksistäni
tai sille asettamistani lähestymiskielloista.

Päänsäryn vuoksi aamu on kuitenkin ollut ihmeen helppo,
tuntunut kuin miltä tahansa perjantaiaamulta.
Vaikka silmät nyt punoittavat monestakin syystä
ja kädet välillä tärisivät kylpyhuoneen
peilin edessä seisoessani,
sain piirrettyä silmiin rajaukset ensi yrittämällä
ja suoristettua kiharani sormia polttamatta.

Edessä on yhden abiturienttiryhmän viimeinen lukion äidinkielen tunti.
Monille heistä se on samalla viimeinen lukion oppitunti.
Nämä tunnit ovat vuodesta toiseen täynnä ristiriitaisia tunteita
- riemua, epäuskoa, luopumisen tuskaa, lopullisuutta.
Yleensä tunteiden kokeminen kai jakautuu niin,
että opiskelijat ovat täynnä riemua ja epäuskoa,
minä puolestani luopumisen tuskaa
ja iloakin siitä,
että jälleen on päästy draaman kaaren laskevaan toimintaan.
Enää on jäljellä viimeisen jännityksen momentti,
ylioppilaskirjoitukset, osa 1 ja osa 2.

Tänä vuonna on kuitenkin niin,
että tämä oppitunti saattaa olla myös minulle
viimeinen lukion äidinkielen tunti.
Siksi minä varastan lopullisuuden kokemuksen
kokonaan itselleni
enkä kykene jättämään
luopumisen tuskastakaan mitään opiskelijoille,
joiden kanssa yhteisen matkamme aikana
olemme kaikki kasvaneet kolme, neljä vuotta viisaammiksi
ymmärtääksemme sen,
ettemme ole koskaan valmiita
tai täysin kokonaisia
vaan aina vähän keskeneräisiä
ja että se on oikeastaan todella vapauttavaa
ja kai aika lähellä lopullista totuutta ihmisyydestä.

Suru, paniikki, pakokauhu ja vääryyden kokemus
iskeytyvät tajuntaani kaikki yhtä aikaa,
järjettömällä ryminällä
sillä siunaaman hetkellä,
kun avaan luokan oven
ja napsautan valot päälle.
Pakotan itseni keskittymään
niihin, joiden vuoksi täällä olen,
niihin, joista luopuessani
luovun nyt monesta muustakin asiasta.
Haluan kuulla, mitä he tuntevat
ja mitä he vielä haluavat kysyä
ylioppilaskirjoituksista,
koska kaikesta huolimatta haluan,
että tässä on kyse heistä
eikä minusta.
Otan vastaan viimetinganvastauksia
ja palautan aiemmin minulle tuotuja.
Kysyn kysymyksiä
ja vastaan minulle esitettyihin.

Tunnin lopussa kerron,
että äidinkielen tentit ja tekstitaidon preliminäärikokeen palautus
pidetään toisen, uuden koulun tiloissa,
ihan tässä lähellä,
että tämä on minullekin viimeinen tunti tässä rakennuksessa
ja ehkä sitten tässä koulussakin.
Enimmäkseen he toki ovatkin nähneet ja kuulleet,
tietävät, että minua on vähän pitänyt pitää viime ajat silmällä,
huolehtia siitä, että hengitän.
En uskalla sanoa edes itselleni,
että en välttämättä enää koskaan
pääse palaamaan täysipainoisesti
työhön, jota rakastan
ja joka on monella tavalla intohimoni.
Itku on tulla
jo siitä, kun puhun ääneen
ihan käytännön järjestelyistä preliminääripäivänä
ja kerron viimeisillekin,
miksi minua itkettää.
Haluaisin jatkaa tätä työtä
seuraavien ja taas seuraavien kanssa
- siksi minua itkettää.

Kun luokka tunnin lopussa tyhjenee ja hiljenee,
minun käy samoin.
Kuluu tunteja, etten tunne mitään.
Ja kun sitten taas tunnen,
päätä jyskyttää sisäilmapäänsäryn
lisäksi myös tuhansien pidäteltyjen itkujen paino,
joka nyt purkautuu sisältäni kuin valtameri,
maailmankohtu,
jonka sisään annan itseni
viimein sulkeutua,
jotta jonain päivänä
jaksan syntyä uudestaan.

Kerro kaikki sadalla

Hei, lukija! Haluatko lähteä kanssani mielikuvitusmatkalle, sukeltaa ajatusleikkiin, tehdä kurkistuksen siihen maailmaan, jossa minä elän ja jota rinnakkaistodellisuudeksikin voisi kutsua? Jos vastasit kyllä, ota hyvä asento ja vapauta mielesi! Älä kuitenkaan sulje silmiäsi, ellet sitten ole niin onnellisessa tilanteessa, että joku lukisi sinulle tekstini ääneen.

Oletko valmiina? Sitten mennään! Muista, että tämän retken ajan saat reaktioita ja oireita suunnilleen kaikesta, mitä kohtaamme.

Käydään ihan ensimmäiseksi kaupassa, koska lukeminenhan on kivempaa, jos saa samalla napostella jotain. Jos sopii, mennään minun lähikauppaani, koska se on minulle tutuin, ja siksi suoriudun sieltä ulos nopeammin kuin itselleni vieraammista kaupoista, joissa jotain ihan tavallistakin, arkista tuotetta saattaa joutua etsimään tuskastumiseen saakka. Se on varmasti sinullekin tuttua.

Ennen ostoskorin nappaamista pitää selvitä kaupan pihasta, sitten tuulikaapista. Kaupan pihalla on aina autoja. Sanotaan, että niitä tällä kertaa on pihassa kaksikymmentä, joista kymmenen on käynnissä sillä hetkellä, kun astumme ulos - turvallisuussyistä - minun autostani. Sanoinko kymmenen? Unohda se ja kuvittele, että käynnissä olevia autoja onkin tuhat, siis satakertainen määrä todelliseen määrään verrattuna. Ne kaikki tupruttavat pakoputkistaan ulos kaikenlaista ilmastoa ja hengitysilmaa pilaavaa, mutta nyt meidän on vain mentävä pakokaasupilven läpi, mielellään puolijuoksua, mahdollisimman nopeasti. Huomaa myös, että kauppojen pihoilla on jostain syystä aina muutama ihminen polttamassa tupakkaa, jonka haju on omiaan salpaamaan hengen. Nyt heitäkin on kolmen sijasta kolmesataa, joista noin sata katoksen alla liukuovien vieressä, mikä tarkoittaa, että meidän on käveltävä heistä muodostuneen ihmis- ja tupakansavumeren läpi.

Tuulikaapissa on aina joku, jolla on hajuvettä - nyt jo arvaatkin, että heitäkin on tällä kertaa ahtautuneena tähän ulko- ja sisäilman välitilaan satakunta. Lisäksi tuulikaapissa on pullonpalautusautomaatit ja lähes aina joku, joka on palauttamassa pulloja ja tölkkejä. Automaatin luonahan on sellainen epämiellyttävä, imelä vanhanviinanhaju. Kuvittele, että haju olisi sata kertaa voimakkaampi ja pullonpalauttajia yhden sijasta sata tai kahden sijasta kaksisataa. Kerro sadalla myös siideripullojen ja oluttölkkien määrä ja se imelä haju, joka niistä lähtee.

Onneksi olkoon - olet selvinnyt kanssani kauppaan saakka! Nappaa ostoskori mahdollisimman nopeasti, ole hengittämättä tai peitä vähintään suusi ja nenäsi takinhihalla ja ota välittömästi kymmenkunta ripeää, pitkää askelta eteenpäin. Meidän on nimittäin päästävä yli kukkien valtameren; niitä on huumavine tuoksuineen edessämme, ei kymmeniä, vaan tuhansia. Kukkien jälkeen tulee heviosasto, joka ei sinällään ole erityisen ongelmallinen alue, mutta tietysti tomaatteja ja omenoita on meidän kanssamme valitsemassa yhtä aikaa 500 tai tuhat ihmistä, joista ehkä joka toisella on hajuvettä, tuoksuvaa hiuslakkaa tai kuivasampoota, vasta värjätyt hiukset, tuoksuvaa deodoranttia tai vaatteissa pesuaineen tuoksu, aika monella montakin näistä hengensalpaajista.

Sama kaava toistuu leipäosastolla, pakasteosastolla ja kaikilla muillakin osastoilla, kunnes saavumme peusaineosastolle, ensin sille, jossa ovat ihmisen pesemiseen ja puunaamiseen tarkoitetut tuotteet, sitten sille, jossa ovat kodin pesemiseen ja puunaamiseen tarkoitetut tuotteet. Ensiksi mainitusta selviämme hyvällä etukäteissuunnittelulla ja muutoin samalla strategialla kuin kukkaosastosta. Valikoimaan emme voi jäädä; meidän pitää tietää, mitä tarvitsemme ja mistä sen löydämme. Tässä kohtaa jaat ajatukseni siitä, että olisipa tässäkin kaupassa ymmärretty sijoittaa hajusteettomat ja muutoinkin ton-ton-tuotteet omaan hyllyynsä osaston päätyyn, niin kuin joissain muissa kaupoissa on tehty.

Arieleiden, comfortien ja kodinputkimiesten osastolla on käytävä ihan viimeisenä, jos siellä tosiaan on pakko käydä, koska sen osaston jälkeen on päästävä mahdollisimman nopeasti ulos, jossa toki on taas vastassa tuhat käynnissä olevaa autoa ja kolmesataa tupakoijaa. Pysytään kuitenkin vielä hetki kaupassa. Viimeisen osaston strategia on seuraava: tarkista kauppalistasta, mitä sieltä tarvitset, ja jos mahdollista, naulaa katseesi siihen hyllynkohtaan, jossa tuote sijaitsee, jotta optimoisimme askeltemme muodostaman reitin. Vedä henkeä puolisyvään - syvään hengittämistä on hyvä välttää kotiin saakka, myös autossa, jos ilmastointia on pakko pitää päällä - ja pidätä sitten hengitystäsi. Mene nopein askelin tarvitsemasi tuotteen luokse, nappaa se hyllystä ja poistu osastolta nopeasti. Muista napata kassojen päätyhyllyistä jotain naposteltavaa!

Koska kassoillakin on vähintään tuhat, helposti parituhatta ihmistä, asiakkaita ja työntekijöitä, valitsemme itsepalvelukassan, jos se on avoinna. Siellä muita ihmisiä on yleensä vain sadasta ehkä neljäänsataan. Usein joku kassoilla olevista ihmisistä asuu tai työskentelee hometalossa - ja nythän heitäkin on sata, ehkä kaksisataa, ja homeenhaju sen mukainen. Kun ostokset on maksettu, kävelemme ripeästi tuulikaapin ihmispaljouden ja parkkialueen pakokaasu- ja tupakansavupilven läpi autolle.

Hienoa! Ensimmäinen rasti on suoritettu, mistä osakiitos kuulunee tänäänkin etukäteen otetuille allergia- ja astmalääkkeille. Nyt kun olemme päässeet kotiin, sinunkin on varmasti pakko hengähtää hetki.

No niin, joko jatketaan? Mennään seuraavaksi kouluvisiitille - valikoidaan kuitenkin jokin sellainen koulu, jossa sisäilma ei ole sakeanaan kaikkea mahdollista vaarallista, koska nyt yritämme kulkea ilman hengityssuojaimia, jotta saisimme todenmukaisen kuvan olotiloistamme ja reaktioistamme. Todennäköistä kuitenkin valitettavasti on, että jotain sisäilmaongelmaan viittaavaa valitsemassamme koulussa on. Rakennuksessa meitä on siis vastassa aikamoinen itiöiden, mineraalikuitujen, hiuslakkojen, kynsilakkojen ja deodoranttien meri sekä tuhansia, helposti kymmeniätuhansia ihmisiä, koska kerromme edelleen kaiken sadalla. Sen vuoksi jo käytävistä ja auloista selviytyminen on työlästä, varsinkin, jos satumme paikalle välituntiaikana. Jos piipahdamme jossain luokassa, siellä on sata opettajaa ja sellaiset 2000 - 3000 oppilasta kaikkine yliviivaustusseineen ja vaniljantuoksuisine kuivasampoineen ja laventelintuoksuisine käsirasvoineen. Mitä luultavimmin noin sata heistä kuljettaa vaatteissaan homeitiöitä kotoaan. Noin kymmenen minuutin kuluessa alamme saada monenlaisia oireita: meitä alkaa esimerkiksi huimata, kätemme alkavat vapista ja raajoistamme alkaa hävitä voima, ehkä tuntokin. Henki ei kulje, päätä särkee ja ääni häviää; ihoa, nenää ja nielua kutittaa.

Voisimme käväistä vielä hetken aikaa ulkona - ilman hengityssuojainta emme voi varsinaisesti lähteä lenkille. Luulen, että tällaisen matkanteon jälkeen myös esimerkiksi ystävän luona kahvittelu ja kauppakeskuksessa käynti on syytä jättää tältä päivältä väliin. Ulkona kohtaamme näin loppukeväästä tolkuttoman määrän katu- ja hiekkapölyä, siitepölyjä sekä esimerkiksi kasvavan ruohon ja juuri kukkimaan puhjenneiden tuomien tuoksua. Jos erehdymme hetkeksi metsänlaitaan tai jokirantaan, myös maahomeiden haju tavoittaa nenämme. Vastaantulevia koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä, autoilijoita ja mopoilijoita on tuhansittain. Sinunkin mielesi tekisi varmasti tässä vaiheessa käydä lepuuttamassa aistejasi talven jäljiltä kylmässä jokivedessä, mutta valitan, siitä voimme saada pahan astmakohtauksen. On ehkä parasta palata suosiolla kotiin.

Nyt ehkä ihmettelet, miksi kerroimme kaiken mahdollisen sadalla. Koska jaksoit kulkea matkassani tarinan loppuun saakka, paljastan sinulle syyn: olen paitsi astmaatikko ja allergikko, myös ympäristöyliherkkä. Reagoin erilaisiin ympäristötekijöihin suunnilleen sata kertaa herkemmin kuin ne, jotka eivät ole ympäristöherkkiä. Se, mikä on sinulle huomaamaton 1 prosentti, on minulle 100 prosenttia, täyslaidallinen.

Kiitos matkaseurastasi! Toivottavasti lähdet toistekin minun mukaani!

Rakkaudella, M

Kauan sitten sinussa aavistus jo minusta

Kaiken koetun jälkeen mieleesi palasi uni,
jonka sinä minusta näit
ja josta kerroit minulle jo tuolloin,
heti seuraavana päivänä,
vuosia sitten,
ja nyt uudestaan.
Silloin nauroimme sille,
enää emme.

Silloin kun oli vielä 
aika rauhallista ja tyyntä,
kun vielä saatoin kietoa itseni
luottamuksen harhaan,
hallinnantunteeseen,
sinä tulit luokseni,
jo silloin vakavin ilmein,
vaikka minä vain hymyilin
ja korkeintaan salassa pinnan alla
pohdin, noinkohan.
Säikähdin sitä, mitä sanoit,
koska tiesin,
että sinä tiedät,
vaikka minä itse en.
Olin sinulle vähän vihainenkin,
koska sillä hetkellä minusta tuli
sadun prinsessa,
jonka ylle sanasi langettivat kirouksen,
jota rakkauskaan ei pyyhkisi pois.

Jo vuosia sitten
ensimmäisen kerran
- ja vielä viimeisen
juuri ennen myrskyä -
sinä esitit minulle
tiukkaan ja vaativaan sävyyn kysymyksen:
“Kuinka kauan vielä?”
En halunnut ajatella;
kysymyksesi ahdisti ja siksi ärsytti.
En vastannut ihan totuudenmukaisesti
mutta aika lähelle kuitenkin,
vaikka luulin vain vitsailevani
päästäkseni kysymyksestäsi.

Kun kerroit uudestaan unestasi,
istuin kanssasi katoksen alla
suojassa paahtavalta auringolta,
joka oli tänä vuonna kai unohtanut,
että meillä täällä kuuluisi olla
kevät ennen kesää.
Hengitin verkon ja valkoisen kangaskappaleen läpi.
Ne suodattavat ulkoilman sellaiseksi,
että minäkin pystyn hengittämään sitä,
ainakin suurin piirtein.
Se, mikä joskus oli naurattanut meitä molempia,
vaikkakin vähän kammottavalla tavalla,
nyt pysäytti meidät molemmat
ja sai sinut miettimään, miksi et silloin
jo ymmärtänyt tarpeeksi ja varoittanut,
ja minut se sai miettimään,
että todennäköisesti hengittäisin
joka tapauksessa nyt näin,
vaikka olisitkin ymmärtänyt aavistuksesi.
En minä varmasti olisi kuitenkaan uskonut sitä
vaan kietoutunut hymyillen
luottamuksen harhaan,
hallinnantunteeseen.

Mietin sanojasi usein
ja ehkä niiden myötä
aloin vähitellen ymmärtää
ja nähdä itsekin.
Aloimme puhua asiasta paljon,
ja sitten sinusta alkoi tulla te,
kun yksi kerrallaan moni muukin
alkoi ymmärtää ja nähdä.
Ettekä te nähneet vain minua,
vaan myös liian monia muita,
niitäkin,
jotka ovat ihan liian nuoria 
ja täysin syyttömiä tähän kaikkeen.

Näet minua harvemmin kuin moni muu
ja siksi kirkkaammin kuin kukaan.
Oli asia mikä hyvänsä,
olen sinulle läpinäkyvää lasia.
Me kasvoimme yhdessä,
ja siksi minä olen kasvanut osaksi sinua
ja sinä osaksi minua.
Ja kun nykyään kuulet minun ääneni puhelimessa,
osaat sanoa puolikkaasta sanastani,
onko minun tänään huonompi vai parempi kuin eilen.
Sinä kuulit ja näit
muutoksen minussa
niin helposti,
että välillä halusin edes yrittää esittää
ja suojella sinua ja itseäni.

Unessasi olimme koulussa.
Tulit minua käytävällä vastaan
ja sanoit, että minut pitää saada pois sieltä,
rakennuksesta, jossa teimme työtämme.
Olit kauhuissasi, koska unessasi
minä en kävellyt sinua vastaan
vaan ryömin ja raahauduin,
työreppu selässäni,
lähes hengittämättä,
ja sanoin, ettei pidä.
Minä pärjään kyllä.

Kun sinä tulit luokseni,
sanoit, että kun itse lähdet,
minäkin lähtisin,
sinun kanssasi.
Sinä olit kuitenkin lähdössä
suunnitellusti,
niin kuin ihmiset lähtevät
tehtyään hienoa työtä
kymmeniä vuosia
muiden hyväksi.
Minä sen sijaan
olin vasta alussa,
päässyt juuri vauhtiin
ja rohkaistunut sinun ansiostasi
välillä kysymään miksi ja pitääkö,
eikö voisi tehdä toisinkin.
Siksi olin sinulle vähän vihainen;
en halunnut lähteä.

Minä vastasin sinulle:
“Varmaan niin kauan kuin pystyn,
siihen saakka, että on pakko lopettaa,
siihen saakka, että tapahtuu jotain sellaista,
etten enää voi mennä.”
Kun jotain sellaista sitten tapahtui,
sinä sanoit minulle,
että nyt se sitten tapahtui,
ja minä menin silti,

koska en muistanut sinun untasi

ja koska sinä olit sanonut,
että lähden sinun kanssasi,
en ennen sinua

ja koska en halunnut kuulla
vaativaa huolta sinun äänessäsi.

Te aavistitte,
näitte,
kuulitte,
tiesittekin.
Mutta minä en halunnut
muistaa,
olla tässäkin läpinäkyvä,
kuulla totuutta,
josta nyt on tullut minun elämäni.

Vesi kulje kanssani

Elementtini on vesi. Olen syntynyt sellaisena päivänä, että jonkun mielestä olen vesimies, toisen mielestä kalat - yhtä kaikki jokin vedessä viihtyvä olento. Lapsena rakastin tarinaa Pienestä merenneidosta ja vietin kaikki kesäpäivät joissa, järvissä ja lammissa räpiköiden. Sateessa uiminen oli kaikkein ihaninta, koska silloin viileäkin uintivesi tuntui lämpimältä ja olin veden ympäröimä, vaikka en olisi edes sukeltanut.

Koska lompsahdan kahden horoskooppimerkin väliin ja olen syntynyt paikassa, jossa kaksi jokea kohtaavat toisensa, olen kuitenkin monessa asiassa ristiriitainen persoona. Se pätee myös suhteessani veteen. Uintitekniikkani on vieläkin melko kehno, koska en halunnut uimakoulussa avata silmiä veden alla - mieluummin itkin ja jätin koulun kesken. Haluan edelleen, että vesi on minulle mysteeri, joka humisee korvissa kuin maailmankohtu. Kunnioitan vettä ja sen voimaa ja uin siksi aina rantaan päin.

Viime vuosina olen hieman vieraantunut elementistäni ja joutunut pitämään jalkani enimmäkseen kuivalla maalla. Vaikka olin aina suhtautunut veteen nöyrästi, se päätti jostain syystä antaa minulle lyhyen ajan sisään kaksi oppituntia itsestään. Ensimmäinen oppitunti koski luonnonvesiä - tietysti, sillä ne ovat minulle rakkaampia ja läheisempiä kuin ihmisen peukaloimat vedet. Kokemus oli pysäyttävä ja mieleenpainuva, jollain tapaa kauniskin.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sillä tavalla hellivä kuin vain kesäpäivä voi olla. Elettiin sitä aikaa, kun minä vielä saatoin astella huoletta lentokenttien ravintoloihin ja turvatarkastusjonoihin sekä keskelle lähtöporttien ihmismerta pyrähtääkseni tapaamaan ystävääni toiseen päähän Suomea; aikaa, kun minä vielä saatoin nauttia surutta heinäkuisista tuoksuista, joita puut, kukat ja viheriöivä maa ilmaan levittävät; aikaa, kun minä vielä saatoin juosta ongelmitta ystäväni mökillä ulos ja sisälle, ulos ja sisälle. Tuona päivänä opin, ettemme kuitenkaan enää eläneet aikaa, kun minä saatoin molskahtaa pelotta nitisevältä laiturilta viilentävään, syvään veteen. Kun ymmärtämättömyyttäni tuona päivänä niin tein, vesi otti minut hetkeksi vangikseen, sitoi jalkani toisiinsa kiinni kuin pukeakseen minulle merenneidon pyrstön ja salpasi hengitykseni kuin vaihtaakseen keuhkoni kiduksiin. Se halusi minut mukaansa, kuiskasi korvaani: “Avaa silmäsi, kulje kanssani.”

Mutta minä mieluummin itken kuin avaan silmäni veden alla. En tuona päivänä myöskään enää ollut lapsi, jonka Keijujen kuninkaan tai Ahdin tyttäret saisivat houkuteltua mukaansa. Mieleni leijui vain häviävän pienen hetken senkin vuoksi, että tiesin, etten ole vedessä yksin ja että pääsen takaisin pintaan, vaikka omat voimani loppuisivat. Yksikään laituri ei ole koskaan tuntunut yhtä turvalliselta kuin se nitisevä ja keinuva rakennelma, jolle pääsin pian makaamaan ja haukkomaan henkeäni, eikä mikään ylämäki ole koskaan tuntunut niin raskaalta kuin se paljaiden jalkojen alla kuuma, kivinen ja hiekkainen rinne, jota meidän täytyi nousta, jotta saisin lääkkeeni. Tuona päivänä opin, että minun keuhkoilleni syvä ja siksi viileä vesi voi olla kohtalokas, varsinkin liian nopeasti kohdattuna.

Toinen oppitunti koski ihmisen sisätiloihin vangitsemia vesiä, jotka eivät ole pelkkää vettä vaan myös klooria ja joitain muita alkuaineita ja yhdisteitä. Kokemus oli turhauttava ja kai sitten odotuksenmukainen, jollain tapaa banaalikin.

Sekin päivä oli aurinkoinen ja lämmin mutta myös hieman epävakaan oloinen, sellainen, jona lapsen kanssa lähtee mieluummin viereiseen uimahalliin kuin joenrantaan vuoroin hikoilemaan, vuoroin hytisemään. Uimme ja pärskimme kaikki altaat moneen kertaan läpi ja kävimme välillä sitten kuitenkin hytisemässä myös ulkona, aikuiselle ihan liian matalassa lastenaltaassa. Uintireissu sujui hyvin, ja lähtiessämme lapsi osti omilla rahoillaan 100 metrin kotimatkaa varten jäätelön tai pillimehun, ehkä molemmat.

Usein tuntuu olevan niin, että luonto näyttää voimansa nopeasti ja melkein varoittamatta, kun se syöksyy merestä maalle, alas vuorenrinnettä tai ulos tulivuoresta. Olemmekin joutuneet rakentamaan kaikenlaisia vempaimia ja systeemejä, jotta huomaisimme varoitussignaalit, joita luonto ihmisaistien tavoittamattomissa antaa. Ihmisen rakentama tai muovaama taas näyttää voimansa tai heikkoutensa niin hyvässä kuin pahassakin yleensä niin, että kykenemme havaitsemaan muutoksen omin silmin. Näin on myös veden laita. Siinä missä kylmä luonnonvesi iski sisäilmamyrkkyjen heikentämiin keuhkoihini välittömästi, uimahallin kloorivesi tulehdutti samojen myrkkyjen herkistämät silmäni tuntien viiveellä ja vähitellen, niin, että varmistuin asiasta vasta seuraavana päivänä. Ihottumakin nousi kutisemaan, ei välittömästi, vaan pikemminkin raukeasti, kuin syvästä unesta herätetty aamuntorkku lapsi tai aikuinen. Noina päivinä kuitenkin opin, että uimahallien kemikaalivesi ja minä emme enää tule kovinkaan hyvin toimeen.

Näiden oppituntien jälkeen on muuttunut moni muukin asia kuin suhteeni uimiseen, joka ei enää ole minulle huoleton vaan tarkkaa harkintaa vaativa aktiviteetti. Elementtini on kuitenkin vesi, eikä elementtiään voi vaihtaa toiseen, vaikka haluaisikin. Siksi seison nykyään joskus tarkoituksellisesti ulkona sateella ja kuiskaan pisaroille: “Vesi, sulje silmäsi, kulje kanssani.”

Ilma, jota hengitämme

Jos minulta kysyttäisiin,
miksi olemme täällä,
sanoisin, että
toistemme tähden.

En tiedä,
miksi juuri minä
olen täällä,
mutta kun kysymykseen vastaa
kollektiivisesta näkökulmasta,
ei edes tarvitse miettiä
olemassaolon merkitystä
jokaisen kohdalla erikseen
- ja onhan se myös
taloudellisempaa ja tehokkaampaa
kuin sukeltaa yksilöllisyyden loputtomaan mereen
miettimään, miksi juuri minä ja miksi juuri sinä.

Jos sitten, kun maailma loppuu, käykin niin,
että tällaisiin kysymyksiimme vastataan,
ja sitten ilmenisikin, että juuri siksi,
toistemme tähden,
luulen, että jokainen
joutuisi vähän nieleskelemään syntiensä vuoksi,
sillä eihän kukaan jokaisen askeleensa kohdalla mieti
koko muuta ihmiskuntaa
tai edes läheisimpiään,
eikä niin varmasti ole tarkoitettukaan
- tai ainakin meille on opetettu,
että välillä pitää ajatella vain itseään,
jotta jaksaa taas ajatella muitakin,
mutta että niitä muitakin pitäisi sitten jaksaa taas ajatella.

Aika pian pääsisimme
tässä apokalyptisessä toritapahtumassa
kaiketi myös kysymykseen
kollektiivisesta lähimmäisenrakkaudesta
ja sen olemassaolon merkityksestä.
Ensin määrittelisimme, että
kollektiivinen on jotain yhteistä,
lähimmäinen kuka tahansa toinen ihminen
ja rakkauskin kai enemmän tekoja kuin tunne.

Melko nopeasti todettaisiin,
että kun jokin on kollektiivista,
sen pitäisi olla enemmän
kuin osiensa summa,
ja ihmeteltäisiin,
että jos se on rakkaus,
joka on yhteistä,
niin miksi me oikeastaan
edes seisomme täällä,
maailmanlopun torilla.

Tästä ihmettelystä tietysti
seuraisi sitten
kiivas keskustelu siitä,
kenen vika ja vastuu
se nyt sitten on,
että täällä seisotaan.
Moni huutaisi kurkku suorana,
ettei hän ainakaan ottaisi tästä
mitään ylimääräistä vastuuta.

Mutta kun siinä se jutun juju juuri onkin.

Kun jaamme onnen ja ilon, hyvän ja pakahduttavan,
lähestulkoon jokainen kokee, että niitä on enemmän
kuin ennen jakamista,
että, hämmästyttävää kyllä,
jokaisen kipossa on pian enemmän nallekarkkeja
kuin alkuperäisessä kasassa oli yhteensä.
Näissä tilanteissa otamme mielellämme osuutemme ylimääräisestä.

Mutta kun jaamme vastuun ja velvollisuuden,
välillä raskaan ja hankalan,
käykin niin,
että aika moni
paniikissa hotkaisee kaikki karkkinsa kerralla,
niin, että ne alkavat matkalla mahalaukkuun
yskittämään ja pahimmillaan oksettamaan
ja nostavat tuskankyyneleet silmiin.
Mutta hotkiminen kirpaisee ja nipistelee mahaa
onneksi vain hetken.
Sitten kun kippoja tarkastellaan,
monen kippo on tyhjä,
eikä pöytien alta etsimisen ja tarkastuslaskennankaan jälkeen
löydetä samaa määrää karkkeja
kuin alkuperäisessä kasassa oli.
Yhteisesti jaettu ei enää olekaan
enemmän kuin osiensa summa
vaan vähemmän,
eikä kukaan halua mitään mistään ylimääräisestä.

Jossain vaiheessa
joku sitten keksisi maailmanlopun torilla seisoessamme huomauttaa,
että tähän asioiden jakamiseen liittyy sekin, että
ilma, jota hengitämme, samaa ilmaa on,
ja että sen vuoksi siitäkin olisi pitänyt kantaa yhteinen vastuu,
eikä vain maapallon ilmakehän osalta,
kun olisihan meillä tässä maassa ollut mahdollisuus antaa lähimmäistemme
hengitettäväksi puhdasta sisäilmaa,
kun ulkoilmammekin oli maailman tappiin,
ihan tähän hetkeen asti,
maailman puhtainta ilmaa.

Ja sitten tämä joku jatkaisi ja sanoisi, että
kun kyllähän se ihan rehellisesti tarkasteltuna on niin,
että vaikka vain sen ja tuon lääkärintodistuksissa
mainittiin työpaikan sisäilman epäpuhtauksille altistuminen,
niin kaikki vaarallista sisäilmaa hengittäneethän niille altistuivat.

Että kyllähän me monen muun asian lisäksi jaoimme hengitysilmammekin.
Ja sen vuoksi oli turhaa jakaa ihmisiä
niihin, jotka eivät reagoineet,
niihin, jotka reagoivat vähän,
niihin, jotka reagoivat melko paljon,
ja niihin, jotka reagoivat niin, että sairastuivat.

Että eihän siinä oikeastaan ollut kyse kuin siitä,
että ne, joiden lääkärintodistuksissa
mainittiin koodi R68.81,
eivät pelkästään altistuneet
vaan myös herkistyivät
ja lopulta yliherkistyivät.

Ja että itse asiassahan se oli ihan loogista,
että niin kävi
ja että tällaisia tapauksia tuli koko ajan lisää.

Että eihän tässäkään,
että tällä torilla nyt sitten seisotaan,
ole kyse huonosta tuurista
vaan ihan vain siitä,
että ei ymmärretty,
että kun jokin on kollektiivista,
se on myös kaikkien niiden omaa,
jotka jakopydässä istuvat,
ja että lähimmäinen on kuka tahansa toinen ihminen
ja että rakkauskin on
enemmän tekoja kuin tunne.

Ei vikaa järjestelmässä

Lääkärintodistuksen A mukaan
merkittävin työkykyäni alentava sairaus on
ICD-10 J45,
astman pahenemisvaihe.
Lääkäri ei ole kirjoittanut kohtaan
“sisäilmasairauden pahenemisvaihe”,
koska niin ei voi kirjoittaa.
Sille ei ole ICD-10-koodia,
koska

sellaista sairautta kuin sisäilmasairaus ei ole

- ja jos olisikin, sen sisältö pitäisi selittää
jokaisen potilaan kohdalla erikseen.

Mutta kun jotain pitää kirjoittaa,
niin onneksi minulla on
astma,
jonka pahenemisvaiheen järjestelmä tunnistaa
- vaikka oikeasti pahenee kaikki muukin
kuin vain astma.

Kun sairastaa sellaista, mitä järjestelmä ei tunnista,
sellaista, mitä ei oikein ole olemassa,
muuttuu ihmisenäkin järjestelmälle ei-olevaksi.
Ihminen muuttuu ongelmaksi,
aistein havaittava abstraktiksi.
Tällainen transsendenssi voisi olla kaunis metamorfoosi
jossain toisessa tilanteessa.
Tässä nimenomaisessa
ihmisestä kuitenkin tulee
radioaktiivista jätettä,
jolle ei oikein löydy loppusijoituspaikkaa;
kohtuuttoman vaikea ristisanatehtävä,
jonka ratkaiseminen vaatisi aikaa,
jota ei tietenkään kenelläkään tässä ajassa ole.

Kun sairastuu työpaikan vuoksi
ja vielä ihan kunnolla,
niin, ettei voi enää työskennellä
tai yleensäkään olla
oikein missään,
ei se olekaan sairastunut,
jolle tilanne on kohtuuton,
vaan järjestelmä.
Jossain sairastumisen vaiheessa
logiikka yksinkertaisesti pettää.
Järjestelmä menee sekaisin,
vaikka sanotaankin, että

kein Fehler im System
kein efhler im system
sein kystem im fehler
kein symmet is fehler.


Lääkäri pitää todistuksen mukaan minua työkyvyttömänä
aikavälillä se ja se.
Oikeastaan olisin työ- tai ainakin työpaikkakyvytön
kai kaiken aikaa.
Lääkäri on monta kertaa kuullut minulta sen,
että en minä halua sairauslomaa,
että kyllä minä ne tunnit pystyn hoitamaan,
ja kun pakkohan minun on kuitenkin korjata opiskelijoiden töitä
ja valmistella materiaaleja ja sen sellaista kotona,
ja kun tässä työssä on niin vaikea olla poissa töistä,
koska ei niitä tunteja yleensä sitten pidä kukaan,
ja jos opiskelijoille antaa itsenäiset tehtävät
tai joku päästää heidät luokkaan tekemään tehtäviä,
niin yksi tai kaksi tekee kunnolla,
kolme tai neljä jotenkin
ja loput eivät ollenkaan,
että paljon helpommalla pääsen,
jos vain menen töihin.

Ja sitä paitsi

minä haluan mennä.

Ja kun enhän minä sillä tavalla ole kipeä.
Kun nyt on vain vähän hankalampi olo kuin eilen,
mutta tätähän tämä on aina.

Kun sairastaa sellaista, mitä järjestelmä ei tunnista,
käy helposti niin,
että sairastaa sellaista, mitä itsekään ei tunnista.
Sairauteen suhtautuu ei-olevana,
koska eihän sitä ole.
Siihen suhtautuu itsekin
kuin mihin tahansa tulokkaaseen,
ajattelee, että
mikä tuokin nyt oikein luulee olevansa,
kun se on niin olevinaan.
Sitä ei ota tosissaan.

Siinä vaiheessa, kun on päästy
sen verran tutuiksi,
että sisäilmasairautensa tunnistaa ja tunnustaa,
se onkin ujuttanut itsensä minun järjestelmäni sisään
siinä määrin,
että vaikka kuinka sanoisin, että

kein Fehler im System
kein efhler im system
sein kystem im fehler
kein symmet is fehler,

järjestelmä on täysin juntturassa.

Eikä silloin auta
kuin bootata
ja rebootata

ja alkaa korjata järjestelmää.

Näkymätön aikuinen

Ihminen on koko elämänsä jatkuvassa muutoksessa. Enimmän osan ajasta muutos on kuitenkin niin hidasta, että emme oikein edes huomaa sitä, ja sen vuoksi saatamme erehtyä luulemaan, ettei sitä juuri tässä tai tuossa hetkessä olisi ollenkaan. Asiat saattavat näyttää pitkäänkin pysyvän niin samanlaisina, että tuntuu turhalta kiistellä siitä, onko jokin tässä päivässä erilaista kuin eilisessä, minussa toisin kuin ennen.

Aina välillä muutos toisaalta tekee itsestään niin suuren numeron, että yhtäkkiä emme kykene keskittymään kuin siihen, mikä on toisin, vaikka ylivoimaisesti suurin osa asioista olisi käytännössä ihan samalla tavalla kuin hetki sittenkin. Näkyvimmäksi tämä tulee pienten lasten kohdalla. He tuntuvat muuttuvan aika ajoin kuin taikaiskusta joksikin ihan uudeksi: lapsi, joka yhtäkkiä kääntyy selältään mahalleen niin, ettei se enää näytä vahingolta; saa ensimmäisen kerran heijattua takamukseensa niin paljon vauhtia, että hänen voi sanoa ryömineen tai kontanneen ainakin puoli metriä eteen- tai taaksepäin; ottaa ihan selvästi ensimmäisen askeleensa, minkä jälkeen kaatuu nenälleen tai pyllylleen, tai sanoo ruokapöydässä vakavailmeisenä “tuossa lukee maito, eikö luekin”, on välittömästi paljon enemmän kuin hetki sitten. Hänestä on tullut kääntyvä, ryömivä, konttaava, kävelevä tai lukeva. Noina hetkinä aikuinen puolestaan on yhtä aikaa yleensä itkevä ja naurava, koska hän ymmärtää, että muutos merkitsee aina sekä jonkin asiaintilan menettämistä että jonkin toisen asiaintilan saapumista elämään.

Tällaisia nopean muutoksen hetkiä on elämässä toisinaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki merkittävä on opittu ja saavutettu. Joku rakastuu kuin halolla päähän iskettynä; yksi kantaa nukkuvan tai kirkuvan esikoisensa ensimmäisen kerran kodin kynnyksen yli, toinen seisoo kynnyksellä saattamassa kuopustaan toiseen suuntaan. Yhtenä aamuna toisessa silmäkulmassa vain yhtäkkiä on ihan selvä juonne ja jonain toisena aamuna kultaisten hiusten joukossa yksi harmaa suortuva. Tällaista on kuitenkin vähän verrattuna siihen, kuinka paljon on sitä, kun mikään ei tunnu muuttuvan, vaikka sitten yrittäisimme kaikin keinoin saada jotain tai jotakuta muuttumaan.

Ei ihan kaikkien mutta kuitenkin aika monen kohdalla käy tämän kaiken lisäksi niinkin, että jokin sellainen asia, joka on ihan hipihiljaa, lähes huomaamatta hiippaillen edennyt kohti muutosta, ottaakin sen sortin loppurutistuksen, että yhtäkkiä muutos ei enää tapahdukaan vain siinä vaan sen sadassa muussakin asiassa. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun ihan kiltisti käyttäytynyt sisäilmasairastuminen keksii ihan tavallisena tiistaina tai torstaina aloittaa aivan päättömän teinikapinan, johon kuuluu sellaista ovien paiskomista ja huutoraivaria, että asia tulee varmasti kaikkien tietoon ainakin kymmenen kilometrin säteellä. Kapina alkaa tietysti jonkinlaisella kohtauksella, ihan niin kuin mikä tahansa teinikapina. Tuon, vaikkapa sitten anafylaktisen astmakohtauksen, ajan tässä yhtäkkisessä nopean muutoksen tilassa oleva ihminen piirtyy ääriviivoiltaan muille ihmisille harvinaislaatuisen selkeästi. Tuona hetkenä hän ei enää ole sairastuva vaan sairas.

Kun rysäyksestä on selvitty, hänen ääriviivansa kuitenkin alkavat näkyä eri ihmisille eri tavoin. Kun hän itse ymmärtää tämän, hän ripustaa kaulaansa ihan varmuuden vuoksi pienen kulkusen, jotta hän joka tapauksessa kuuluisi, jos ei näkyisi, ja jotta kilinä varoittaisi muita hänen tulostaan. Osa ihmisistä nimittäin tuntuu joka kerta - sairastamisen aloitettua kapinansa - säikähtävän sieluaan myöten hänet nähdessään, ihan niin kuin heidän eteensä yhtäkkiä laskeutuisi aave, jolla ei ole lainkaan ääriviivoja, ainoastaan kylmänväreitä aiheuttava ääni, joka muistuttaa jostain, jonka olemassaolon he mieluummin unohtaisivat kokonaan. Siksi välillä vaikuttaa, että heitä ei itse asiassa haittaisi, vaikka he sokeutumisen lisäksi menettäisivät myös kuulonsa.

Ääriviivojen piirtyminen on näissä tilanteissa laajakirjoinen jatkumo. Osalle ihmisistä sairastunut näyttäytyy akvarellimaalauksena, hahmona, joka kyllä on mutta jonka ääriviivat ovat jokseenkin epämääräiset ja liukuvat; joinain hetkinä he näkevät sairaan lähestulkoon normaalina ihmisenä, joinain hetkinä jonain, joka tuntuu vieraalta ja joka siksi vähän pelottaa. On myös niitä, jotka näkevät edessään ihmisen mutta jotenkin ihmeellisen geneerisellä tasolla. He näkevät kaulassa olevan tiu’un, punaisen mekon ja hiusrusetin, mutta he eivät kykene enää näkemään kasvoja mekon yläpuolella tai hiuksia, joihin rusetti kuuluu.

On tietysti myös niitä, joille ihminen ääriviivoineen, rusetteineen ja tiukuineen näyttäytyy todella selvästi. Mutta nämä ihmiset jakautuvatkin sitten melko tarkkarajaisesti kahteen porukkaan: niihin, joille ihminen on sisäilmasairas, vaikkakin yksilö, ja niihin, joille hän on kyllä sisäilmasairaskin mutta myös kaikkea sitä, mitä hän on ollut ennen sairastumisen kapinavaihetta.

Näiden viimeksi mainittujen läsnäolo on sairastuneen kannalta hyvin tärkeää sen vuoksi, että heidän katsettaan vasten hän piirtää itselleen omat ääriviivansa, jotka ovat vähän erilaiset kuin ennen mutta silti tarpeeksi tutut, jotta hän tunnistaa niistä itsensä. Mekot ja rusetit menevät piirtäessä ihan uusiksi, ja sairastuneen hahmotellessa omia kasvojaan näiden näkijäihmisten täytyy pitää piirtokädestä kiinni - ja pakottaa ihminen piirtämään kasvojensa rajoihin myös jotain, joka muistuttaa enemmän pippurisesta Pikku Myystä kuin vaiennetusta, näkymättömiin hävinneestä Ninnistä, jonka kaulaan on ollut pakko ripustaa pieni tiuku, jotta hän ei olemassaolollaan pahanpäiväisesti säikäyttäisi muita ihmisiä.

Yhdeksännen päivän ensimmäinen kertomus

Olen nyt yhdeksättä päivää käytännössä kotini vankina. Toisinaan kuvittelen olevani Filomena tai Elissa tai joku muu niistä kymmenestä nuoresta, jotka pakenevat Decameronessa keskiajan mustaa surmaa Firenzestä Fiesoleen kahden viikon ajaksi ja kertovat toisilleen tarinoita viihtyäkseen maaseudulla. Minun ei kuitenkaan tarvitse tyytyä olemaan päivän kuningatar yhtenä päivänä vaan saan kruunata itseni joka päivä uudelleen. Välillä kruunu tosin tuntuu hyvin epämukavalta, varmaan vähän samalta kuin orjantappurakruunu tuntuisi. Minun Pampineani ja Filostratoni eivät lisäksi ole lukittuina näiden seinien sisälle vaan kulkevat täysin epäitsekkäistä syistä viihdyttämässä minua tarinoillaan ulkomaailmasta.

On tässä tarinassa vielä joitain muitakin eroja alkuperäiseen verrattuna, esimerkiksi se, että nyt ei ole enää keskiaika emmekä ole Italiassa eikä ruttokaan ole ensimmäisenä uhkalistalla. Minun musta surmani on sekä sisäilma että keväinen ulkoilma oikeastaan kaikkialla, ja varmuuden vuoksi kerrottakoon sekin, että elän hyvinvointi-Suomessa 2010-luvulla. Keskiaika vain tulee välillä täysin hakematta mieleen, kun seison katsomassa, kuinka erinäisiä oikeuksia, puheita, kokemuksia ja vaatimuksia poltetaan kuin noitia tai kirkkoa rienaavia kirjoituksia suuressa roviossa, punaiset liekit hehkuen.

Alkuperäisteoksen rakennetta kunnioittaakseni en kuitenkaan jatka kehyskertomuksen parissa tämän kauempaa vaan siirryn itse tarinaan, joka sekin on toivoakseni renessanssikirjailijan karnevalistista tyyliä kunnioittava.

“Eräänä elokuisena perjantai-iltana, juuri sillä viikolla, kun koulutyö oli jälleen rutistettu käyntiin, iso väkijoukko oli kerääntynyt suosittuun ulkoilmatapahtumaan nauttimaan musiikista ja muista ihmisistä. Illan aikana oli jo kuultu ja yhteislaulettu paljon. Ihan erityistä kiljahtelua oli aiheuttanut eräs paikallinen laulajasuuruus, joka tosin nykyään oli paljon enemmän kuin paikallinen. Pikkulasten korvia, silmiä ja suita oli joidenkin vanhempien mielestä ollut tarve peittää välillä niin hänen kuin myös erään toisen laulajasuuruuden esiintyessä. Eipä siitä tosin vaikuttanut olleen juuri hyötyä, koska pikkulapset tuntuivat osaavan ulkoa kaikki hanurit ja vahingot joka tapauksessa.

Illan jo vähitellen laskeutuessa lavalle nousi - kuinkas muutenkaan - kolmas laulajasuuruus, tai oikeastaan kai monilahjakkuussuuruus, joka kuitenkin haastatteluissa kertoi epäonnistuvansa usein ja pelkäävänsä epäonnistumisia ihan sikana. Yhdessä välispiikissään hän kertoi yleisömerta kovasti naurattaneen tarinan. Hän oli taustajoukkonsa kanssa ajatellut, että olisi hyvä kysyä kuuntelijoilta, millaisia fanituotteita nämä haluaisivat ostaa iänikuisten paitojen ja kangaskassien tilalta. Ylivoimaisesti eniten kannatusta oli saanut idea astmapiippukotelosta, jota koristaisi laulajan erään sanoituksen nimi. Siinä on kyse hengittämisestä tai oikeastaan siitä, kun ei pysty hengittämään.

Eräs yleisömerestä hieman etäämmällä seisonut nuorehko nainen nauroi jutulle muiden mukana ja mietti mielessään, kuinka hieno tuollainen kotelo todella olisi. Sen voisi vaikka viedä työpaikalle kaikkien ihailtavaksi. Naurun alla häntä painoi kuitenkin se tosiasia, että hänellä astmapiipulle oli ollut viime päivinä harmillisen paljon käyttöä, jopa siinä määrin, että ensimmäiset työpäivät olivat olleet kummallisia innon ja ilon sekä pelon ja pakokauhun sekoituksia, joina hän oli ravannut luokkatilasta toiseen ja välillä ihan vähän itkenyt porrastasanteilla. Hän oli - kuten jo arvata saattaa - opettaja, joka ei ihan vielä noina päivinä halunnut ymmärtää, että hänen osaltaan koulujen käytävät oli kuljettu loppuun.

Ihan noina päivinä hän ei vielä tiennyt monta muutakaan asiaa, jotka häntä tulisivat tulevan vuoden aikana hämmästyttämään ja kummastuttamaan, järkyttämään ja ihan vähän naurattamaankin.

Kävi nimittäin niin, että pari kuukautta sen jälkeen, kun hän oli nauttinut musiikista ja yrittänyt vältellä turhia kohtaamisia muiden, hajuvesiltä ja hiuslakoilta tuoksuvien ihmisten kanssa, hän tipahti ihan vähän tämän todellisuuden tuolle puolen - tai oikeammin jäi kai jumiin johonkin faktan ja fiktion rajalle. Hän päätyi tuohon eriskummalliseen välitilaan erään vähän rajumman astmakohtauksen jälkimainingeissa, ensin oikein itsekään tajuamatta, minne oli joutunut.

Välitilan tapahtumissa oli paljon piirteitä monista teoksista, joita hän oli lukenut, mutta se ei onneksi häntä haitannut, sillä hänhän rakasti intertekstuaalisia viittauksia. Yksi teos, joka hänelle tuli kaikesta hänen kokemastaan mieleen, oli Gulliverin retket, joka usein mielletään lapsille tarkoitetuksi seikkailukirjaksi, vaikka kysehän on, kuten hän tunneillaan oli opettanut, satiirista, joka käsittelee hallitsijoita, politiikkaa ja ihmisluontoa.

Onnettomaan välitilaan jumittunut opettaja pääsikin Gulliverin mukana matkaamaan välillä varsinaisen fiktion maailmaan: lilliputtien ja jättiläisten maahan ja Levantiin ja kuvotusta aiheuttavien, sivistymättömien ja kehityksestä tipahtaneiden yahoo-olentojen maahan. Välillä opettaja ei tosin tiennyt, oliko kyse faktasta vai fiktiosta, koska hänen omakin kuulumisensa kumpaankaan näistä todellisuuksista oli kiistelty ja ratkaisemattomaksi jäänyt asia. Se tuntui hänestä kyllä sikäli kummalliselta, että ei siinä hänen eikä monen muunkaan mielestä ollut mitään epäselvää tai keskustelua vaativaa. Eihän hän ollut sen eriskummallisempi tapaus kuin sisäilmasairastunut astmaatikko-allergikko.

Matkallaan hän kuitenkin tuli siis tutustuneeksi ensinnäkin hämmästyttävän pienten ihmisten valloittamiin todellisuudenosiin, joissa ylöspäin kivuttavia portaita tuntui olevan loputtomasti. Noissa todellisuuksissa vieraillessaan hänestä tuntui kuin hän olisi matkannut ajassa taaksepäin, tupsahtanut johonkin sellaiseen, mitä ei enää tiennyt olevaksi, johonkin, missä arvojärjestyksestään kiistelevät lukuisat hallitsijat ensin kinastelivat mutta sitten kuitenkin lopulta aina asettuivat yhteen rintamaan - mikä toki oli heiltä ihan viisasta, olivathan he lilliputteja, jotka yksinään voisivat jäädä kenen tahansa jalkoihin. Näiden vierailujen vastapainoksi opettajan oli ihan pakko usein kuunnella esimerkiksi sitä monilahjakkuussuuruutta, joka haastatteluissa kertoi myös erinäisistä verkostoista ja hänelle osoitetuista kommenteista, jotka tuntuivat tulevan jostain hänelle täysin vieraasta maailmasta, jota ei enää pitänyt olla olemassakaan.

Jättiläisten maassa opettaja ei kohdannut yksittäisiä ihmisiä tai muitakaan olentoja vaan järkälemäisiä järjestelmiä, joista kukaan ei tuntunut olevan minkäänlaisessa vastuussa ja joita oli siksi täysin mahdotonta muuttaa. Oltiin pattitilanteessa, jossa paperit olivat muuttuneet maanjäristyksiä kokemattomiksi mannerlaatoiksi. Levantissa opettaja pääsi hämmästelemään itse asiassa ihan samaa kuin Gulliverkin: Saarella oli kaikki edellytykset kaikkeen, ja asiat oli saatu niin hyvälle tolalle, että asukkaat pystyivät käyttämään kaiken tarmonsa tieteeseen ja taiteeseen. Saarelaiset eivät kuitenkaan soveltaneet tiedettä helpottaakseen ihmisten elämää vaan keskittyivät sen sijaan täysin turhanpäiväisiin asioihin. Yahoo-olentoja opettaja kohtasi milloin missäkin maassa ja todellisuudessa, ja koska niiden touhuja oli hyvin epämiellyttävä seurata, hän usein mieluummin sulkikin korvansa ja antoi niiden rähjätä yksinään.

Eräänä varhaiskeväisenä päivänä opettaja huomasi yllätyksekseen, että hän oli kuin olikin saanut siirrettyä ensin toisen ja kohta toisenkin jalkansa takaisin reaalitodellisuuteen. Siitä lähtien hän päätti pitää visusti huolen siitä, ettei enää jalallaankaan astuisi ahtaisiin välitiloihin, ja siitä, että ne matkat, joita hän fiktiivisiin todellisuuksiin jatkossa tekisi, eivät imaisisi häntä ihan liiaksi mukaansa todellisuuden tuolle puolen.”

Valoon kallellaan

Sisäilmasairaana eläminen vaatii vahvaa henkistä sietokykyä, koska sen täytyy korvata menetetty fyysinen sietokykykin, sekä sitä, että ympärillä on niitä, jotka ovat, osaavat ja uskaltavat. Tämä olkoon heille.


Osa meistä ihmisistä on hämmentävän odotuksenmukaisia,
sellaisia,
että kun he syntyvät keskikesällä
vuosisadan kauneimman päivän aamuun,
joka ei näin pohjoisessa edes liu’u yön varjoista
vaan jatkaa katkeamattomana edellisen päivän kirkkautta ja lämpöä,
he ovat läpi elämänsä valon lapsia,
niitä, joilla kaikki menee hyvin
tai jotka kääntävät kaiken mielikuvissaan hyväksi,
jotka ovat niin iloisia,
että uskaltavat antaa siitä puolet muille
pelkäämättä, että sitä saisi katua,
joita osa kaiken tämän vuoksi rakastaa
ja osa vihaa;

tai sellaisia,
että kun he syntyvät harmaaseen, loskaiseen marraskuun aamuun,
he ovat aina vähän rasittavia tyhjänvalittajia, narisijoita, känkkäränkkiä;

tai sellaisia,
että kun he syntyvät kauneimpaan kaamokseen revontulten valaisemana sydänyönä,
heidän sielunsa syvyys on heidän vallitsevin ominaisuutensa,
se, jonka muut heissä ensimmäiseksi näkevät
ja joka tekee heistä muiden silmissä kauniita ja mielenkiintoisia
herkällä ja haavoittuvalla tavalla,
vaikka he sitten tekisivät läpi elämänsä ihan tavanomaisia asioita.

Mutta mitä enemmän ihmisiä
sekä hyviä ja huonoja ja helppoja ja vaikeita asioita
elämässään kohtaa,
sitä vahvemmin saa nähdä sen,
että suurin osa meistä on ristiriitaisia, moniulotteisia, yllättäviä.
Olisi kaikkien kannalta paljon helpompaa,
jos ihmiset voisi vain lajitella
niihin, näihin ja noihin
ja iskeä laatikoiden päälle sinetit ja leimat,
pitää lopullisena totuutena sitä, että
nämä ovat minun ihmiseni
ja nämä eivät,
nämä vain sattuvat olemaan täällä yhtä aikaa kuin minä,
ja nämä ovat niitä helppoja tuttavuuksia,
joiden kanssa voi jutella niitänäitänoita
ja käydä kerran tai kaksi kahvilla
ja joille ei tarvitse ikinä kertoa
itsestään mitään muuta kuin jotain siitä,
minkä he näkevät ja tietävät kertomattakin.

Meille on kuitenkin kai haluttu antaa
ihmisyyden suhteen vähän pureksittavaa,
ja siksi laatikotkin annettiin lähinnä hämäyksen vuoksi.
Niiden antaja tiesi,
ettei niille lopulta olisi mitään käyttöä
ja että järjestelmälliset ihmiset tulisivat tämän ymmärrettyään todella turhautuneiksi.

Homma olisi vielä kohtuullisen helppoa,
jos voisi vain todeta,
että iloiset ihmisetkin ovat välillä pahalla päällä
ja että mököttäjätkin osaavat nauraa, jopa itselleen,
että nekin, joiden piti olla hämmentävän odotuksenmukaisia,
voivatkin toisinaan olla myös muunlaisia
kuin millaisia heidän piti olla.

Mutta eihän tällainen päätelmä tietenkään riitä.
Pitää kerätä havaintoja ihmisyydestä paljon enemmän,
jotta voi päätellä jotain arvokkaampaa.

Pitää jaksaa altistaa itseään
kohtaamisille ja kohtaamattomuudelle.

On ensinnäkin ymmärrettävä, että
jotkut niistä, joiden piti olla jokseenkin harmittomia,
samaan aikaan ja paikkaan minun kanssani päätyneitä ihmisiä,
muodostavatkin eteeni vaikeimpina aikoina muureja,
joita ei voi ylittää, alittaa eikä ohittaa
ja joista on sen vuoksi vain mentävä läpi,
vaikka sitten rynnäkkötyyliin, joka paikka ruhjeilla;

ja että
osa niistä, joiden piti olla minun puolellani,
ei sitten osaakaan tai uskallakaan,
kun ei enää olekaan kyse helpoista ja hyvistä asioista,
ja että se on itse asiassa melko inhimillistä,
sillä eiväthän vaikeat asiat ole helppoja.

Ja vielä paljon tärkeämpää
ihmisyyden ymmärtämisen kannalta
on käsittää, että
osa niistä, joiden kanssa yhteisten asioiden piti olla niitänäitänoita,
onkin minun ihmisiäni,
jotkut jopa niin järisyttävällä tavalla,
että minä itsekin muutun
heidän vaikutuksestaan
joksikin muuksi kuin kuka ja mikä minun piti
omien luokittelujeni perusteella olla.
Nämä tällaiset ihmiset ovat kaikkein eniten
turhia paperitöitä järjestelmällisille ihmisille aiheuttavia,
koska aina kun luulen, että nyt viimein tunnen ja tiedän,
he ovatkin jotain enemmän,
näyttävät todellisen itsensä,
kun se on kaikkein vaativinta.

Pitää lisäksi törmätä matkallaan
- mielellään muilta osin täysin tavanomaisena päivänä -
ainakin yhteen sellaiseen ihmiseen,
jonka mistään kulmasta ei saa kiinni,
jossa ei ole kerrassaan mitään järkeä tai logiikkaa,
joka vain tipahtaa jostain minun silmieni eteen
eikä edes tunnu ihan todelliselta ihmiseltä,
jonka vieläpä pitäisi olla kesäyön synnyttämä valon lapsi
mutta joka sitten onkin kuin itse kaamos
eikä sitten kuitenkaan vain sitäkään.

Ja sitten kun vielä oppisi tämän kaiken kohdattuaan
ymmärtämään,
että juuri siksi minunkin on ihan mahdollista
olla jaksamatta ja silti jaksaa
ja olla täysin rehellisesti ja vilpittömästi
joinain hetkinä, joskus pitkäänkin,
kippurassa kiviluolassani,
vereslihalle asti runnottuna

ja helmikuisen aamun lapsena
silti aina
valoon kallellaan.