Ilma, jota hengitämme

Jos minulta kysyttäisiin,
miksi olemme täällä,
sanoisin, että
toistemme tähden.

En tiedä,
miksi juuri minä
olen täällä,
mutta kun kysymykseen vastaa
kollektiivisesta näkökulmasta,
ei edes tarvitse miettiä
olemassaolon merkitystä
jokaisen kohdalla erikseen
- ja onhan se myös
taloudellisempaa ja tehokkaampaa
kuin sukeltaa yksilöllisyyden loputtomaan mereen
miettimään, miksi juuri minä ja miksi juuri sinä.

Jos sitten, kun maailma loppuu, käykin niin,
että tällaisiin kysymyksiimme vastataan,
ja sitten ilmenisikin, että juuri siksi,
toistemme tähden,
luulen, että jokainen
joutuisi vähän nieleskelemään syntiensä vuoksi,
sillä eihän kukaan jokaisen askeleensa kohdalla mieti
koko muuta ihmiskuntaa
tai edes läheisimpiään,
eikä niin varmasti ole tarkoitettukaan
- tai ainakin meille on opetettu,
että välillä pitää ajatella vain itseään,
jotta jaksaa taas ajatella muitakin,
mutta että niitä muitakin pitäisi sitten jaksaa taas ajatella.

Aika pian pääsisimme
tässä apokalyptisessä toritapahtumassa
kaiketi myös kysymykseen
kollektiivisesta lähimmäisenrakkaudesta
ja sen olemassaolon merkityksestä.
Ensin määrittelisimme, että
kollektiivinen on jotain yhteistä,
lähimmäinen kuka tahansa toinen ihminen
ja rakkauskin kai enemmän tekoja kuin tunne.

Melko nopeasti todettaisiin,
että kun jokin on kollektiivista,
sen pitäisi olla enemmän
kuin osiensa summa,
ja ihmeteltäisiin,
että jos se on rakkaus,
joka on yhteistä,
niin miksi me oikeastaan
edes seisomme täällä,
maailmanlopun torilla.

Tästä ihmettelystä tietysti
seuraisi sitten
kiivas keskustelu siitä,
kenen vika ja vastuu
se nyt sitten on,
että täällä seisotaan.
Moni huutaisi kurkku suorana,
ettei hän ainakaan ottaisi tästä
mitään ylimääräistä vastuuta.

Mutta kun siinä se jutun juju juuri onkin.

Kun jaamme onnen ja ilon, hyvän ja pakahduttavan,
lähestulkoon jokainen kokee, että niitä on enemmän
kuin ennen jakamista,
että, hämmästyttävää kyllä,
jokaisen kipossa on pian enemmän nallekarkkeja
kuin alkuperäisessä kasassa oli yhteensä.
Näissä tilanteissa otamme mielellämme osuutemme ylimääräisestä.

Mutta kun jaamme vastuun ja velvollisuuden,
välillä raskaan ja hankalan,
käykin niin,
että aika moni
paniikissa hotkaisee kaikki karkkinsa kerralla,
niin, että ne alkavat matkalla mahalaukkuun
yskittämään ja pahimmillaan oksettamaan
ja nostavat tuskankyyneleet silmiin.
Mutta hotkiminen kirpaisee ja nipistelee mahaa
onneksi vain hetken.
Sitten kun kippoja tarkastellaan,
monen kippo on tyhjä,
eikä pöytien alta etsimisen ja tarkastuslaskennankaan jälkeen
löydetä samaa määrää karkkeja
kuin alkuperäisessä kasassa oli.
Yhteisesti jaettu ei enää olekaan
enemmän kuin osiensa summa
vaan vähemmän,
eikä kukaan halua mitään mistään ylimääräisestä.

Jossain vaiheessa
joku sitten keksisi maailmanlopun torilla seisoessamme huomauttaa,
että tähän asioiden jakamiseen liittyy sekin, että
ilma, jota hengitämme, samaa ilmaa on,
ja että sen vuoksi siitäkin olisi pitänyt kantaa yhteinen vastuu,
eikä vain maapallon ilmakehän osalta,
kun olisihan meillä tässä maassa ollut mahdollisuus antaa lähimmäistemme
hengitettäväksi puhdasta sisäilmaa,
kun ulkoilmammekin oli maailman tappiin,
ihan tähän hetkeen asti,
maailman puhtainta ilmaa.

Ja sitten tämä joku jatkaisi ja sanoisi, että
kun kyllähän se ihan rehellisesti tarkasteltuna on niin,
että vaikka vain sen ja tuon lääkärintodistuksissa
mainittiin työpaikan sisäilman epäpuhtauksille altistuminen,
niin kaikki vaarallista sisäilmaa hengittäneethän niille altistuivat.

Että kyllähän me monen muun asian lisäksi jaoimme hengitysilmammekin.
Ja sen vuoksi oli turhaa jakaa ihmisiä
niihin, jotka eivät reagoineet,
niihin, jotka reagoivat vähän,
niihin, jotka reagoivat melko paljon,
ja niihin, jotka reagoivat niin, että sairastuivat.

Että eihän siinä oikeastaan ollut kyse kuin siitä,
että ne, joiden lääkärintodistuksissa
mainittiin koodi R68.81,
eivät pelkästään altistuneet
vaan myös herkistyivät
ja lopulta yliherkistyivät.

Ja että itse asiassahan se oli ihan loogista,
että niin kävi
ja että tällaisia tapauksia tuli koko ajan lisää.

Että eihän tässäkään,
että tällä torilla nyt sitten seisotaan,
ole kyse huonosta tuurista
vaan ihan vain siitä,
että ei ymmärretty,
että kun jokin on kollektiivista,
se on myös kaikkien niiden omaa,
jotka jakopydässä istuvat,
ja että lähimmäinen on kuka tahansa toinen ihminen
ja että rakkauskin on
enemmän tekoja kuin tunne.