perjantai 4. toukokuuta 2018

Näkymätön aikuinen

Ihminen on koko elämänsä jatkuvassa muutoksessa. Enimmän osan ajasta muutos on kuitenkin niin hidasta, että emme oikein edes huomaa sitä, ja sen vuoksi saatamme erehtyä luulemaan, ettei sitä juuri tässä tai tuossa hetkessä olisi ollenkaan. Asiat saattavat näyttää pitkäänkin pysyvän niin samanlaisina, että tuntuu turhalta kiistellä siitä, onko jokin tässä päivässä erilaista kuin eilisessä, minussa toisin kuin ennen.

Aina välillä muutos toisaalta tekee itsestään niin suuren numeron, että yhtäkkiä emme kykene keskittymään kuin siihen, mikä on toisin, vaikka ylivoimaisesti suurin osa asioista olisi käytännössä ihan samalla tavalla kuin hetki sittenkin. Näkyvimmäksi tämä tulee pienten lasten kohdalla. He tuntuvat muuttuvan aika ajoin kuin taikaiskusta joksikin ihan uudeksi: lapsi, joka yhtäkkiä kääntyy selältään mahalleen niin, ettei se enää näytä vahingolta; saa ensimmäisen kerran heijattua takamukseensa niin paljon vauhtia, että hänen voi sanoa ryömineen tai kontanneen ainakin puoli metriä eteen- tai taaksepäin; ottaa ihan selvästi ensimmäisen askeleensa, minkä jälkeen kaatuu nenälleen tai pyllylleen, tai sanoo ruokapöydässä vakavailmeisenä “tuossa lukee maito, eikö luekin”, on välittömästi paljon enemmän kuin hetki sitten. Hänestä on tullut kääntyvä, ryömivä, konttaava, kävelevä tai lukeva. Noina hetkinä aikuinen puolestaan on yhtä aikaa yleensä itkevä ja naurava, koska hän ymmärtää, että muutos merkitsee aina sekä jonkin asiaintilan menettämistä että jonkin toisen asiaintilan saapumista elämään.

Tällaisia nopean muutoksen hetkiä on elämässä toisinaan vielä senkin jälkeen, kun kaikki merkittävä on opittu ja saavutettu. Joku rakastuu kuin halolla päähän iskettynä; yksi kantaa nukkuvan tai kirkuvan esikoisensa ensimmäisen kerran kodin kynnyksen yli, toinen seisoo kynnyksellä saattamassa kuopustaan toiseen suuntaan. Yhtenä aamuna toisessa silmäkulmassa vain yhtäkkiä on ihan selvä juonne ja jonain toisena aamuna kultaisten hiusten joukossa yksi harmaa suortuva. Tällaista on kuitenkin vähän verrattuna siihen, kuinka paljon on sitä, kun mikään ei tunnu muuttuvan, vaikka sitten yrittäisimme kaikin keinoin saada jotain tai jotakuta muuttumaan.

Ei ihan kaikkien mutta kuitenkin aika monen kohdalla käy tämän kaiken lisäksi niinkin, että jokin sellainen asia, joka on ihan hipihiljaa, lähes huomaamatta hiippaillen edennyt kohti muutosta, ottaakin sen sortin loppurutistuksen, että yhtäkkiä muutos ei enää tapahdukaan vain siinä vaan sen sadassa muussakin asiassa. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun ihan kiltisti käyttäytynyt sisäilmasairastuminen keksii ihan tavallisena tiistaina tai torstaina aloittaa aivan päättömän teinikapinan, johon kuuluu sellaista ovien paiskomista ja huutoraivaria, että asia tulee varmasti kaikkien tietoon ainakin kymmenen kilometrin säteellä. Kapina alkaa tietysti jonkinlaisella kohtauksella, ihan niin kuin mikä tahansa teinikapina. Tuon, vaikkapa sitten anafylaktisen astmakohtauksen, ajan tässä yhtäkkisessä nopean muutoksen tilassa oleva ihminen piirtyy ääriviivoiltaan muille ihmisille harvinaislaatuisen selkeästi. Tuona hetkenä hän ei enää ole sairastuva vaan sairas.

Kun rysäyksestä on selvitty, hänen ääriviivansa kuitenkin alkavat näkyä eri ihmisille eri tavoin. Kun hän itse ymmärtää tämän, hän ripustaa kaulaansa ihan varmuuden vuoksi pienen kulkusen, jotta hän joka tapauksessa kuuluisi, jos ei näkyisi, ja jotta kilinä varoittaisi muita hänen tulostaan. Osa ihmisistä nimittäin tuntuu joka kerta - sairastamisen aloitettua kapinansa - säikähtävän sieluaan myöten hänet nähdessään, ihan niin kuin heidän eteensä yhtäkkiä laskeutuisi aave, jolla ei ole lainkaan ääriviivoja, ainoastaan kylmänväreitä aiheuttava ääni, joka muistuttaa jostain, jonka olemassaolon he mieluummin unohtaisivat kokonaan. Siksi välillä vaikuttaa, että heitä ei itse asiassa haittaisi, vaikka he sokeutumisen lisäksi menettäisivät myös kuulonsa.

Ääriviivojen piirtyminen on näissä tilanteissa laajakirjoinen jatkumo. Osalle ihmisistä sairastunut näyttäytyy akvarellimaalauksena, hahmona, joka kyllä on mutta jonka ääriviivat ovat jokseenkin epämääräiset ja liukuvat; joinain hetkinä he näkevät sairaan lähestulkoon normaalina ihmisenä, joinain hetkinä jonain, joka tuntuu vieraalta ja joka siksi vähän pelottaa. On myös niitä, jotka näkevät edessään ihmisen mutta jotenkin ihmeellisen geneerisellä tasolla. He näkevät kaulassa olevan tiu’un, punaisen mekon ja hiusrusetin, mutta he eivät kykene enää näkemään kasvoja mekon yläpuolella tai hiuksia, joihin rusetti kuuluu.

On tietysti myös niitä, joille ihminen ääriviivoineen, rusetteineen ja tiukuineen näyttäytyy todella selvästi. Mutta nämä ihmiset jakautuvatkin sitten melko tarkkarajaisesti kahteen porukkaan: niihin, joille ihminen on sisäilmasairas, vaikkakin yksilö, ja niihin, joille hän on kyllä sisäilmasairaskin mutta myös kaikkea sitä, mitä hän on ollut ennen sairastumisen kapinavaihetta.

Näiden viimeksi mainittujen läsnäolo on sairastuneen kannalta hyvin tärkeää sen vuoksi, että heidän katsettaan vasten hän piirtää itselleen omat ääriviivansa, jotka ovat vähän erilaiset kuin ennen mutta silti tarpeeksi tutut, jotta hän tunnistaa niistä itsensä. Mekot ja rusetit menevät piirtäessä ihan uusiksi, ja sairastuneen hahmotellessa omia kasvojaan näiden näkijäihmisten täytyy pitää piirtokädestä kiinni - ja pakottaa ihminen piirtämään kasvojensa rajoihin myös jotain, joka muistuttaa enemmän pippurisesta Pikku Myystä kuin vaiennetusta, näkymättömiin hävinneestä Ninnistä, jonka kaulaan on ollut pakko ripustaa pieni tiuku, jotta hän ei olemassaolollaan pahanpäiväisesti säikäyttäisi muita ihmisiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti