keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Vesi kulje kanssani

Elementtini on vesi. Olen syntynyt sellaisena päivänä, että jonkun mielestä olen vesimies, toisen mielestä kalat - yhtä kaikki jokin vedessä viihtyvä olento. Lapsena rakastin tarinaa Pienestä merenneidosta ja vietin kaikki kesäpäivät joissa, järvissä ja lammissa räpiköiden. Sateessa uiminen oli kaikkein ihaninta, koska silloin viileäkin uintivesi tuntui lämpimältä ja olin veden ympäröimä, vaikka en olisi edes sukeltanut.

Koska lompsahdan kahden horoskooppimerkin väliin ja olen syntynyt paikassa, jossa kaksi jokea kohtaavat toisensa, olen kuitenkin monessa asiassa ristiriitainen persoona. Se pätee myös suhteessani veteen. Uintitekniikkani on vieläkin melko kehno, koska en halunnut uimakoulussa avata silmiä veden alla - mieluummin itkin ja jätin koulun kesken. Haluan edelleen, että vesi on minulle mysteeri, joka humisee korvissa kuin maailmankohtu. Kunnioitan vettä ja sen voimaa ja uin siksi aina rantaan päin.

Viime vuosina olen hieman vieraantunut elementistäni ja joutunut pitämään jalkani enimmäkseen kuivalla maalla. Vaikka olin aina suhtautunut veteen nöyrästi, se päätti jostain syystä antaa minulle lyhyen ajan sisään kaksi oppituntia itsestään. Ensimmäinen oppitunti koski luonnonvesiä - tietysti, sillä ne ovat minulle rakkaampia ja läheisempiä kuin ihmisen peukaloimat vedet. Kokemus oli pysäyttävä ja mieleenpainuva, jollain tapaa kauniskin.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, sillä tavalla hellivä kuin vain kesäpäivä voi olla. Elettiin sitä aikaa, kun minä vielä saatoin astella huoletta lentokenttien ravintoloihin ja turvatarkastusjonoihin sekä keskelle lähtöporttien ihmismerta pyrähtääkseni tapaamaan ystävääni toiseen päähän Suomea; aikaa, kun minä vielä saatoin nauttia surutta heinäkuisista tuoksuista, joita puut, kukat ja viheriöivä maa ilmaan levittävät; aikaa, kun minä vielä saatoin juosta ongelmitta ystäväni mökillä ulos ja sisälle, ulos ja sisälle. Tuona päivänä opin, ettemme kuitenkaan enää eläneet aikaa, kun minä saatoin molskahtaa pelotta nitisevältä laiturilta viilentävään, syvään veteen. Kun ymmärtämättömyyttäni tuona päivänä niin tein, vesi otti minut hetkeksi vangikseen, sitoi jalkani toisiinsa kiinni kuin pukeakseen minulle merenneidon pyrstön ja salpasi hengitykseni kuin vaihtaakseen keuhkoni kiduksiin. Se halusi minut mukaansa, kuiskasi korvaani: “Avaa silmäsi, kulje kanssani.”

Mutta minä mieluummin itken kuin avaan silmäni veden alla. En tuona päivänä myöskään enää ollut lapsi, jonka Keijujen kuninkaan tai Ahdin tyttäret saisivat houkuteltua mukaansa. Mieleni leijui vain häviävän pienen hetken senkin vuoksi, että tiesin, etten ole vedessä yksin ja että pääsen takaisin pintaan, vaikka omat voimani loppuisivat. Yksikään laituri ei ole koskaan tuntunut yhtä turvalliselta kuin se nitisevä ja keinuva rakennelma, jolle pääsin pian makaamaan ja haukkomaan henkeäni, eikä mikään ylämäki ole koskaan tuntunut niin raskaalta kuin se paljaiden jalkojen alla kuuma, kivinen ja hiekkainen rinne, jota meidän täytyi nousta, jotta saisin lääkkeeni. Tuona päivänä opin, että minun keuhkoilleni syvä ja siksi viileä vesi voi olla kohtalokas, varsinkin liian nopeasti kohdattuna.

Toinen oppitunti koski ihmisen sisätiloihin vangitsemia vesiä, jotka eivät ole pelkkää vettä vaan myös klooria ja joitain muita alkuaineita ja yhdisteitä. Kokemus oli turhauttava ja kai sitten odotuksenmukainen, jollain tapaa banaalikin.

Sekin päivä oli aurinkoinen ja lämmin mutta myös hieman epävakaan oloinen, sellainen, jona lapsen kanssa lähtee mieluummin viereiseen uimahalliin kuin joenrantaan vuoroin hikoilemaan, vuoroin hytisemään. Uimme ja pärskimme kaikki altaat moneen kertaan läpi ja kävimme välillä sitten kuitenkin hytisemässä myös ulkona, aikuiselle ihan liian matalassa lastenaltaassa. Uintireissu sujui hyvin, ja lähtiessämme lapsi osti omilla rahoillaan 100 metrin kotimatkaa varten jäätelön tai pillimehun, ehkä molemmat.

Usein tuntuu olevan niin, että luonto näyttää voimansa nopeasti ja melkein varoittamatta, kun se syöksyy merestä maalle, alas vuorenrinnettä tai ulos tulivuoresta. Olemmekin joutuneet rakentamaan kaikenlaisia vempaimia ja systeemejä, jotta huomaisimme varoitussignaalit, joita luonto ihmisaistien tavoittamattomissa antaa. Ihmisen rakentama tai muovaama taas näyttää voimansa tai heikkoutensa niin hyvässä kuin pahassakin yleensä niin, että kykenemme havaitsemaan muutoksen omin silmin. Näin on myös veden laita. Siinä missä kylmä luonnonvesi iski sisäilmamyrkkyjen heikentämiin keuhkoihini välittömästi, uimahallin kloorivesi tulehdutti samojen myrkkyjen herkistämät silmäni tuntien viiveellä ja vähitellen, niin, että varmistuin asiasta vasta seuraavana päivänä. Ihottumakin nousi kutisemaan, ei välittömästi, vaan pikemminkin raukeasti, kuin syvästä unesta herätetty aamuntorkku lapsi tai aikuinen. Noina päivinä kuitenkin opin, että uimahallien kemikaalivesi ja minä emme enää tule kovinkaan hyvin toimeen.

Näiden oppituntien jälkeen on muuttunut moni muukin asia kuin suhteeni uimiseen, joka ei enää ole minulle huoleton vaan tarkkaa harkintaa vaativa aktiviteetti. Elementtini on kuitenkin vesi, eikä elementtiään voi vaihtaa toiseen, vaikka haluaisikin. Siksi seison nykyään joskus tarkoituksellisesti ulkona sateella ja kuiskaan pisaroille: “Vesi, sulje silmäsi, kulje kanssani.”

1 kommentti:

  1. Riipaisevaa ja kaunista. Kiitos hienosta tekstistä.

    VastaaPoista