Kaiken koetun jälkeen mieleesi palasi uni,
jonka sinä minusta näit
ja josta kerroit minulle jo tuolloin,
heti seuraavana päivänä,
vuosia sitten,
ja nyt uudestaan.
Silloin nauroimme sille,
enää emme.
Silloin kun oli vielä
aika rauhallista ja tyyntä,
kun vielä saatoin kietoa itseni
luottamuksen harhaan,
hallinnantunteeseen,
sinä tulit luokseni,
jo silloin vakavin ilmein,
vaikka minä vain hymyilin
ja korkeintaan salassa pinnan alla
pohdin, noinkohan.
Säikähdin sitä, mitä sanoit,
koska tiesin,
että sinä tiedät,
vaikka minä itse en.
Olin sinulle vähän vihainenkin,
koska sillä hetkellä minusta tuli
sadun prinsessa,
jonka ylle sanasi langettivat kirouksen,
jota rakkauskaan ei pyyhkisi pois.
Jo vuosia sitten
ensimmäisen kerran
- ja vielä viimeisen
juuri ennen myrskyä -
sinä esitit minulle
tiukkaan ja vaativaan sävyyn kysymyksen:
“Kuinka kauan vielä?”
En halunnut ajatella;
kysymyksesi ahdisti ja siksi ärsytti.
En vastannut ihan totuudenmukaisesti
mutta aika lähelle kuitenkin,
vaikka luulin vain vitsailevani
päästäkseni kysymyksestäsi.
Kun kerroit uudestaan unestasi,
istuin kanssasi katoksen alla
suojassa paahtavalta auringolta,
joka oli tänä vuonna kai unohtanut,
että meillä täällä kuuluisi olla
kevät ennen kesää.
Hengitin verkon ja valkoisen kangaskappaleen läpi.
Ne suodattavat ulkoilman sellaiseksi,
että minäkin pystyn hengittämään sitä,
ainakin suurin piirtein.
Se, mikä joskus oli naurattanut meitä molempia,
vaikkakin vähän kammottavalla tavalla,
nyt pysäytti meidät molemmat
ja sai sinut miettimään, miksi et silloin
jo ymmärtänyt tarpeeksi ja varoittanut,
ja minut se sai miettimään,
että todennäköisesti hengittäisin
joka tapauksessa nyt näin,
vaikka olisitkin ymmärtänyt aavistuksesi.
En minä varmasti olisi kuitenkaan uskonut sitä
vaan kietoutunut hymyillen
luottamuksen harhaan,
hallinnantunteeseen.
Mietin sanojasi usein
ja ehkä niiden myötä
aloin vähitellen ymmärtää
ja nähdä itsekin.
Aloimme puhua asiasta paljon,
ja sitten sinusta alkoi tulla te,
kun yksi kerrallaan moni muukin
alkoi ymmärtää ja nähdä.
Ettekä te nähneet vain minua,
vaan myös liian monia muita,
niitäkin,
jotka ovat ihan liian nuoria
ja täysin syyttömiä tähän kaikkeen.
Näet minua harvemmin kuin moni muu
ja siksi kirkkaammin kuin kukaan.
Oli asia mikä hyvänsä,
olen sinulle läpinäkyvää lasia.
Me kasvoimme yhdessä,
ja siksi minä olen kasvanut osaksi sinua
ja sinä osaksi minua.
Ja kun nykyään kuulet minun ääneni puhelimessa,
osaat sanoa puolikkaasta sanastani,
onko minun tänään huonompi vai parempi kuin eilen.
Sinä kuulit ja näit
muutoksen minussa
niin helposti,
että välillä halusin edes yrittää esittää
ja suojella sinua ja itseäni.
Unessasi olimme koulussa.
Tulit minua käytävällä vastaan
ja sanoit, että minut pitää saada pois sieltä,
rakennuksesta, jossa teimme työtämme.
Olit kauhuissasi, koska unessasi
minä en kävellyt sinua vastaan
vaan ryömin ja raahauduin,
työreppu selässäni,
lähes hengittämättä,
ja sanoin, ettei pidä.
Minä pärjään kyllä.
Kun sinä tulit luokseni,
sanoit, että kun itse lähdet,
minäkin lähtisin,
sinun kanssasi.
Sinä olit kuitenkin lähdössä
suunnitellusti,
niin kuin ihmiset lähtevät
tehtyään hienoa työtä
kymmeniä vuosia
muiden hyväksi.
Minä sen sijaan
olin vasta alussa,
päässyt juuri vauhtiin
ja rohkaistunut sinun ansiostasi
välillä kysymään miksi ja pitääkö,
eikö voisi tehdä toisinkin.
Siksi olin sinulle vähän vihainen;
en halunnut lähteä.
Minä vastasin sinulle:
“Varmaan niin kauan kuin pystyn,
siihen saakka, että on pakko lopettaa,
siihen saakka, että tapahtuu jotain sellaista,
etten enää voi mennä.”
Kun jotain sellaista sitten tapahtui,
sinä sanoit minulle,
että nyt se sitten tapahtui,
ja minä menin silti,
koska en muistanut sinun untasi
ja koska sinä olit sanonut,
että lähden sinun kanssasi,
en ennen sinua
ja koska en halunnut kuulla
vaativaa huolta sinun äänessäsi.
Te aavistitte,
näitte,
kuulitte,
tiesittekin.
Mutta minä en halunnut
muistaa,
olla tässäkin läpinäkyvä,
kuulla totuutta,
josta nyt on tullut minun elämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti