Olen nyt yhdeksättä päivää käytännössä kotini vankina. Toisinaan kuvittelen olevani Filomena tai Elissa tai joku muu niistä kymmenestä nuoresta, jotka pakenevat Decameronessa keskiajan mustaa surmaa Firenzestä Fiesoleen kahden viikon ajaksi ja kertovat toisilleen tarinoita viihtyäkseen maaseudulla. Minun ei kuitenkaan tarvitse tyytyä olemaan päivän kuningatar yhtenä päivänä vaan saan kruunata itseni joka päivä uudelleen. Välillä kruunu tosin tuntuu hyvin epämukavalta, varmaan vähän samalta kuin orjantappurakruunu tuntuisi. Minun Pampineani ja Filostratoni eivät lisäksi ole lukittuina näiden seinien sisälle vaan kulkevat täysin epäitsekkäistä syistä viihdyttämässä minua tarinoillaan ulkomaailmasta.
On tässä tarinassa vielä joitain muitakin eroja alkuperäiseen verrattuna, esimerkiksi se, että nyt ei ole enää keskiaika emmekä ole Italiassa eikä ruttokaan ole ensimmäisenä uhkalistalla. Minun musta surmani on sekä sisäilma että keväinen ulkoilma oikeastaan kaikkialla, ja varmuuden vuoksi kerrottakoon sekin, että elän hyvinvointi-Suomessa 2010-luvulla. Keskiaika vain tulee välillä täysin hakematta mieleen, kun seison katsomassa, kuinka erinäisiä oikeuksia, puheita, kokemuksia ja vaatimuksia poltetaan kuin noitia tai kirkkoa rienaavia kirjoituksia suuressa roviossa, punaiset liekit hehkuen.
Alkuperäisteoksen rakennetta kunnioittaakseni en kuitenkaan jatka kehyskertomuksen parissa tämän kauempaa vaan siirryn itse tarinaan, joka sekin on toivoakseni renessanssikirjailijan karnevalistista tyyliä kunnioittava.
“Eräänä elokuisena perjantai-iltana, juuri sillä viikolla, kun koulutyö oli jälleen rutistettu käyntiin, iso väkijoukko oli kerääntynyt suosittuun ulkoilmatapahtumaan nauttimaan musiikista ja muista ihmisistä. Illan aikana oli jo kuultu ja yhteislaulettu paljon. Ihan erityistä kiljahtelua oli aiheuttanut eräs paikallinen laulajasuuruus, joka tosin nykyään oli paljon enemmän kuin paikallinen. Pikkulasten korvia, silmiä ja suita oli joidenkin vanhempien mielestä ollut tarve peittää välillä niin hänen kuin myös erään toisen laulajasuuruuden esiintyessä. Eipä siitä tosin vaikuttanut olleen juuri hyötyä, koska pikkulapset tuntuivat osaavan ulkoa kaikki hanurit ja vahingot joka tapauksessa.
Illan jo vähitellen laskeutuessa lavalle nousi - kuinkas muutenkaan - kolmas laulajasuuruus, tai oikeastaan kai monilahjakkuussuuruus, joka kuitenkin haastatteluissa kertoi epäonnistuvansa usein ja pelkäävänsä epäonnistumisia ihan sikana. Yhdessä välispiikissään hän kertoi yleisömerta kovasti naurattaneen tarinan. Hän oli taustajoukkonsa kanssa ajatellut, että olisi hyvä kysyä kuuntelijoilta, millaisia fanituotteita nämä haluaisivat ostaa iänikuisten paitojen ja kangaskassien tilalta. Ylivoimaisesti eniten kannatusta oli saanut idea astmapiippukotelosta, jota koristaisi laulajan erään sanoituksen nimi. Siinä on kyse hengittämisestä tai oikeastaan siitä, kun ei pysty hengittämään.
Eräs yleisömerestä hieman etäämmällä seisonut nuorehko nainen nauroi jutulle muiden mukana ja mietti mielessään, kuinka hieno tuollainen kotelo todella olisi. Sen voisi vaikka viedä työpaikalle kaikkien ihailtavaksi. Naurun alla häntä painoi kuitenkin se tosiasia, että hänellä astmapiipulle oli ollut viime päivinä harmillisen paljon käyttöä, jopa siinä määrin, että ensimmäiset työpäivät olivat olleet kummallisia innon ja ilon sekä pelon ja pakokauhun sekoituksia, joina hän oli ravannut luokkatilasta toiseen ja välillä ihan vähän itkenyt porrastasanteilla. Hän oli - kuten jo arvata saattaa - opettaja, joka ei ihan vielä noina päivinä halunnut ymmärtää, että hänen osaltaan koulujen käytävät oli kuljettu loppuun.
Ihan noina päivinä hän ei vielä tiennyt monta muutakaan asiaa, jotka häntä tulisivat tulevan vuoden aikana hämmästyttämään ja kummastuttamaan, järkyttämään ja ihan vähän naurattamaankin.
Kävi nimittäin niin, että pari kuukautta sen jälkeen, kun hän oli nauttinut musiikista ja yrittänyt vältellä turhia kohtaamisia muiden, hajuvesiltä ja hiuslakoilta tuoksuvien ihmisten kanssa, hän tipahti ihan vähän tämän todellisuuden tuolle puolen - tai oikeammin jäi kai jumiin johonkin faktan ja fiktion rajalle. Hän päätyi tuohon eriskummalliseen välitilaan erään vähän rajumman astmakohtauksen jälkimainingeissa, ensin oikein itsekään tajuamatta, minne oli joutunut.
Välitilan tapahtumissa oli paljon piirteitä monista teoksista, joita hän oli lukenut, mutta se ei onneksi häntä haitannut, sillä hänhän rakasti intertekstuaalisia viittauksia. Yksi teos, joka hänelle tuli kaikesta hänen kokemastaan mieleen, oli Gulliverin retket, joka usein mielletään lapsille tarkoitetuksi seikkailukirjaksi, vaikka kysehän on, kuten hän tunneillaan oli opettanut, satiirista, joka käsittelee hallitsijoita, politiikkaa ja ihmisluontoa.
Onnettomaan välitilaan jumittunut opettaja pääsikin Gulliverin mukana matkaamaan välillä varsinaisen fiktion maailmaan: lilliputtien ja jättiläisten maahan ja Levantiin ja kuvotusta aiheuttavien, sivistymättömien ja kehityksestä tipahtaneiden yahoo-olentojen maahan. Välillä opettaja ei tosin tiennyt, oliko kyse faktasta vai fiktiosta, koska hänen omakin kuulumisensa kumpaankaan näistä todellisuuksista oli kiistelty ja ratkaisemattomaksi jäänyt asia. Se tuntui hänestä kyllä sikäli kummalliselta, että ei siinä hänen eikä monen muunkaan mielestä ollut mitään epäselvää tai keskustelua vaativaa. Eihän hän ollut sen eriskummallisempi tapaus kuin sisäilmasairastunut astmaatikko-allergikko.
Matkallaan hän kuitenkin tuli siis tutustuneeksi ensinnäkin hämmästyttävän pienten ihmisten valloittamiin todellisuudenosiin, joissa ylöspäin kivuttavia portaita tuntui olevan loputtomasti. Noissa todellisuuksissa vieraillessaan hänestä tuntui kuin hän olisi matkannut ajassa taaksepäin, tupsahtanut johonkin sellaiseen, mitä ei enää tiennyt olevaksi, johonkin, missä arvojärjestyksestään kiistelevät lukuisat hallitsijat ensin kinastelivat mutta sitten kuitenkin lopulta aina asettuivat yhteen rintamaan - mikä toki oli heiltä ihan viisasta, olivathan he lilliputteja, jotka yksinään voisivat jäädä kenen tahansa jalkoihin. Näiden vierailujen vastapainoksi opettajan oli ihan pakko usein kuunnella esimerkiksi sitä monilahjakkuussuuruutta, joka haastatteluissa kertoi myös erinäisistä verkostoista ja hänelle osoitetuista kommenteista, jotka tuntuivat tulevan jostain hänelle täysin vieraasta maailmasta, jota ei enää pitänyt olla olemassakaan.
Jättiläisten maassa opettaja ei kohdannut yksittäisiä ihmisiä tai muitakaan olentoja vaan järkälemäisiä järjestelmiä, joista kukaan ei tuntunut olevan minkäänlaisessa vastuussa ja joita oli siksi täysin mahdotonta muuttaa. Oltiin pattitilanteessa, jossa paperit olivat muuttuneet maanjäristyksiä kokemattomiksi mannerlaatoiksi. Levantissa opettaja pääsi hämmästelemään itse asiassa ihan samaa kuin Gulliverkin: Saarella oli kaikki edellytykset kaikkeen, ja asiat oli saatu niin hyvälle tolalle, että asukkaat pystyivät käyttämään kaiken tarmonsa tieteeseen ja taiteeseen. Saarelaiset eivät kuitenkaan soveltaneet tiedettä helpottaakseen ihmisten elämää vaan keskittyivät sen sijaan täysin turhanpäiväisiin asioihin. Yahoo-olentoja opettaja kohtasi milloin missäkin maassa ja todellisuudessa, ja koska niiden touhuja oli hyvin epämiellyttävä seurata, hän usein mieluummin sulkikin korvansa ja antoi niiden rähjätä yksinään.
Eräänä varhaiskeväisenä päivänä opettaja huomasi yllätyksekseen, että hän oli kuin olikin saanut siirrettyä ensin toisen ja kohta toisenkin jalkansa takaisin reaalitodellisuuteen. Siitä lähtien hän päätti pitää visusti huolen siitä, ettei enää jalallaankaan astuisi ahtaisiin välitiloihin, ja siitä, että ne matkat, joita hän fiktiivisiin todellisuuksiin jatkossa tekisi, eivät imaisisi häntä ihan liiaksi mukaansa todellisuuden tuolle puolen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti