keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Surupuku

Tänään minä pukeudun surupukuun,
ja surupuku on musta.
Minulla on ylläni
musta tunikamekko, jossa on vajaamittaiset hihat,
mustat, paksut sukkahousut ja
mustat, mokkanahkaiset nilkkurit.
Kaulassani on isoäidiltä peritty
pronssinen Kalevala-riipus,
jonka nimi on Hannunvaakuna.

On perjantai, jakson viimeinen opetuspäivä.
Maanantaina alkaa koeviikko,
jonka aikana abiturientit kirjoittavat viimeiset harjoitusvastauksensa
ja joka minun osaltani tulee päättymään
astmakohtaukseen,
johon totuuden nimissä
liittyy myös joitain anafylaksian piirteitä.

Aamu on sujunut yllättävän hyvin,
mistä suuri kiitos kuuluu jyskyttävälle päänsärylle,
joka on ollut olennainen osa loppuviikkojani
jo kuukausien ajan
ja jonka vuoksi heräsin tuskanhikeen ja oksettavaan oloon.
Yleensä päänsärky tulee vieraakseni
perjantaiaamuisin,
mutta joskus se kiilaakin itsensä jo torstaihin.
Sillä on kuitenkin paha tapa unohtaa ilmoittaa
tarkoista matkasuunnitelmistaan,
se kun on mielestään veikeä ja leikkisä seuralainen.
Olen aloittanut aamun särkylääkkeillä,
koska en jaksaisi viikosta toiseen viihdyttää
tätä omin lupinensa sisään ja ulos kulkevaa vierasta.
Tiedän ottavani lääkettä uudestaan iltapäivällä,
vaikka tiedän senkin,
että tämä vainoaja
ei juuri piittaa häätöyrityksistäni
tai sille asettamistani lähestymiskielloista.

Päänsäryn vuoksi aamu on kuitenkin ollut ihmeen helppo,
tuntunut kuin miltä tahansa perjantaiaamulta.
Vaikka silmät nyt punoittavat monestakin syystä
ja kädet välillä tärisivät kylpyhuoneen
peilin edessä seisoessani,
sain piirrettyä silmiin rajaukset ensi yrittämällä
ja suoristettua kiharani sormia polttamatta.

Edessä on yhden abiturienttiryhmän viimeinen lukion äidinkielen tunti.
Monille heistä se on samalla viimeinen lukion oppitunti.
Nämä tunnit ovat vuodesta toiseen täynnä ristiriitaisia tunteita
- riemua, epäuskoa, luopumisen tuskaa, lopullisuutta.
Yleensä tunteiden kokeminen kai jakautuu niin,
että opiskelijat ovat täynnä riemua ja epäuskoa,
minä puolestani luopumisen tuskaa
ja iloakin siitä,
että jälleen on päästy draaman kaaren laskevaan toimintaan.
Enää on jäljellä viimeisen jännityksen momentti,
ylioppilaskirjoitukset, osa 1 ja osa 2.

Tänä vuonna on kuitenkin niin,
että tämä oppitunti saattaa olla myös minulle
viimeinen lukion äidinkielen tunti.
Siksi minä varastan lopullisuuden kokemuksen
kokonaan itselleni
enkä kykene jättämään
luopumisen tuskastakaan mitään opiskelijoille,
joiden kanssa yhteisen matkamme aikana
olemme kaikki kasvaneet kolme, neljä vuotta viisaammiksi
ymmärtääksemme sen,
ettemme ole koskaan valmiita
tai täysin kokonaisia
vaan aina vähän keskeneräisiä
ja että se on oikeastaan todella vapauttavaa
ja kai aika lähellä lopullista totuutta ihmisyydestä.

Suru, paniikki, pakokauhu ja vääryyden kokemus
iskeytyvät tajuntaani kaikki yhtä aikaa,
järjettömällä ryminällä
sillä siunaaman hetkellä,
kun avaan luokan oven
ja napsautan valot päälle.
Pakotan itseni keskittymään
niihin, joiden vuoksi täällä olen,
niihin, joista luopuessani
luovun nyt monesta muustakin asiasta.
Haluan kuulla, mitä he tuntevat
ja mitä he vielä haluavat kysyä
ylioppilaskirjoituksista,
koska kaikesta huolimatta haluan,
että tässä on kyse heistä
eikä minusta.
Otan vastaan viimetinganvastauksia
ja palautan aiemmin minulle tuotuja.
Kysyn kysymyksiä
ja vastaan minulle esitettyihin.

Tunnin lopussa kerron,
että äidinkielen tentit ja tekstitaidon preliminäärikokeen palautus
pidetään toisen, uuden koulun tiloissa,
ihan tässä lähellä,
että tämä on minullekin viimeinen tunti tässä rakennuksessa
ja ehkä sitten tässä koulussakin.
Enimmäkseen he toki ovatkin nähneet ja kuulleet,
tietävät, että minua on vähän pitänyt pitää viime ajat silmällä,
huolehtia siitä, että hengitän.
En uskalla sanoa edes itselleni,
että en välttämättä enää koskaan
pääse palaamaan täysipainoisesti
työhön, jota rakastan
ja joka on monella tavalla intohimoni.
Itku on tulla
jo siitä, kun puhun ääneen
ihan käytännön järjestelyistä preliminääripäivänä
ja kerron viimeisillekin,
miksi minua itkettää.
Haluaisin jatkaa tätä työtä
seuraavien ja taas seuraavien kanssa
- siksi minua itkettää.

Kun luokka tunnin lopussa tyhjenee ja hiljenee,
minun käy samoin.
Kuluu tunteja, etten tunne mitään.
Ja kun sitten taas tunnen,
päätä jyskyttää sisäilmapäänsäryn
lisäksi myös tuhansien pidäteltyjen itkujen paino,
joka nyt purkautuu sisältäni kuin valtameri,
maailmankohtu,
jonka sisään annan itseni
viimein sulkeutua,
jotta jonain päivänä
jaksan syntyä uudestaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti