maanantai 30. huhtikuuta 2018

Lasten reservaatti

Näin viime yönä outoa unta. Tarkalleen ottaen en oikeastaan tiedä, oliko kyse unesta vai ennemminkin valveunesta, sillä vahva kortisoniannos on tehnyt öistäni kummallisia seikkailuja. En nukahda kunnolla, mutta tipahdan kuitenkin johonkin unenkaltaiseen olotilaan, ja jos pystyn unessa lentämään tai kävelemään vetten päällä, liihottamaan elämän kepeällä ulkopinnalla, tuntuu kuin oikeasti lentäisin tai liihottaisin, kävelisin vetten päällä. Tällaisten kepeiden unien yöt ovat outoudessaan vapauttavia, mutta harmikseni on myös niitä öitä, joita ilmankin ihminen pärjäisi - vieläpä vallan mainiosti.

Viimeöinen uneni sijoittui karulle luodolle, jota ympäröi syvänsininen ja samalla ihmeellisen kirkas vesi. Luodolla ei kasvanut mitään, ei edes kituliaita pensaita tai heinätuppoja kivikon seassa. Koko saari muodostui kuin yhdestä valtavasta, mustasta kivestä, joka nousi ylväänä merestä, ylhäisessä yksinäisyydessään. Suolainen merivesi teki ilmasta niin helppoa hengittää, että melkein säikähdin. Aluksi näytti kuin elämä luodolta ja sitä ympäröivästä vedestä olisi kadonnut kokonaan, niin kaukana kaikesta luoto sijaitsi.

Luoto näytti aluksi asumattomalta, pelkältä valtavalta mustalta kiveltä, jolla ei olisi kerta kaikkiaan mitään virkaa maailmankaikkeudessa. Kortisonin vilkastamiin uniini sopivasti päädyin luodolle lentäen, en koneella vaan omilla siivilläni, jotka laskeuduttuani hävisivät yhtä huomaamattomasti kuin olivat selkääni jonain nuoruusvuotenani ilmestyneet. Ne olivat hoitaneet tehtävänsä - en enää tarvitsisi niitä.

En aluksi myöskään ymmärtänyt, miksi ihmeessä siivet, jotka olivat olleet hämmentävän omatoimiset, olivat lennättäneet minut kaikista maailman paikoista juuri tänne, saarelle, joka todella sijaitsi elämän ulkolaidalla. Jos olisin osunut sata metriä edemmäksi, luulen, että olisin tipahtanut maailmanrajan yli, johonkin toiseen todellisuuteen.

Hetken tyhjyyttä hämmästeltyäni aloin kuitenkin ymmärtää, miksi olin juuri siellä, mustalla luodolla. Luodon keskellä, sen korkeimmalla kohdalla oli nimittäin jokin leiripaikan tapainen. Tiipii-telttoja muistuttavia rakennelmia kohosi vieretysten kymmeniä. Yhtään varsinaista rakennusta en nähnyt - en yhtä ainutta taloa, kauppaa, virastoa tai edes koulua. Jos jokin, niin koulu telttakylän keskelle olisi kyllä sopinut, koska rakennusten lisäksi myös aikuiset ihmiset loistivat tässä maailmassa poissaolollaan. Olin varmasti ainoa 20 vuoden rajapyykin ylittänyt koko luodolla.

Saari oli lasten ja nuorten asuttama. Pienimmät juoksivat hurjapäisesti liukkaan näköisillä kivillä toisiaan ajattaen, vanhimmat yrittivät olla niin aikuisia kuin kykenivät ja katsoa pienten perään, vaikka olivat itsekin vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Olin luodon ainoa aikuinen ja ymmärsin ihan liian pian, että minun pitäisi alkaa näille kymmenille ja kymmenille lapsille äidiksi ja isäksi ja kotileikkien lemmikkikoiraksi.

Vanhimpia lapsia katsoin pitkään, sillä minulla oli vahva tunne siitä, että tunnen heistä osan. Koska kyse oli kohtuullisen kummallisesta unesta, asiat eivät yhdistyneet mielessäni ihan niin vikkelästi kuin yleensä. Hetken ihmeteltyäni kuitenkin tajusin, keitä katson: kymmenkunta näistä nuorista oli minun entisiä oppilaitani. Kasvot alkoivat saada parikseen nimiä, kun valokuvamuistini alkoi sijoittaa nuoria luokkiin, muiden nuorten viereen istumaan. Ihan liian nopeasti myös muistin, mikä näitä minulle entuudestaan tuttuja nuoria yhdisti: he eivät oikeastaan koskaan istuneet niillä paikoilla, joilla heidän olisi pitänyt istumajärjestyksen perusteella istua. Eivät he tosin istuneet millään muillakaan paikoilla, sillä useimpina päivinä he eivät olleet koulussa lainkaan.

Yhtäkkiä kaikki oli unessani selkeää ja kirkasta. Kaikki nämä lapset olivat samanlaisia kuin minä. Siksi olin saarella heidän kanssaan. Me olimme toiseus ja sen vuoksi niin kaukana kaikesta ja kaikista, eristettyinä maailman ulkolaidalle, puuttomalle ja pensaattomalle saarelle, jossa oli äärimmäisen vähän mitään muutakaan. Abessiivi-saari.

Kyse oli jonkinlaisesta vaietusta lasten reservaatista, jonne lähetettiin niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät voineet elää siellä, missä on ihan liikaa kaikkea - puita, pensaita, kukkia; kauppoja, kahviloita, kouluja; kissoja, koiria, ihmisiä; hiuslakkoja, laventelisaippuoita, kloorivettä; autoja, mattoja ja vuodenaikoja. Tällaisia paikkoja täytyi olla maailman reunoilla muitakin.

Voisi kuvitella, että tällaisessa paikassa vallitsisi täysi kaaos, että lapset olisivat muuttuneet toisiaan ja siinä samalla ihmisyyttä tuhoaviksi hirviöiksi. Meno vaikutti kuitenkin hämmästyttävän järjestäytyneeltä, ehkä sitten vanhimpien lasten läsnäolon vuoksi. Katselin lasten touhuja pitkään sivusta nähdäkseni, miten he toimivat. Ihailtavan tarmokkaasti 13-vuotiaat lohduttivat äidinikävää potevia viisivuotiaita ja kuuluivat sanovan, että ihan pian kotiväki saisi taas tulla piipahtamaan saarella. Hymyssä suin seurasin myös 16- ja 17-vuotiaita, jotka aika ajoin kokosivat pieniä, suunnilleen samanikäisten lasten muodostamia ryhmiä telttakylän keskelle ja yrittivät opettaa näille milloin murtolaskua, milloin lukemista, milloin hyvää käytöstä - ja milloin jotain siitä, miten yhteiskunnat muualla maailmassa toimivat. Päivänkulun keskeytti hetkeksi siivekäs olento, joka tipautti kylän keskelle valtavan verkkokassin, joka näytti sisältävän lähinnä ruokatarpeita.

Lopulta rohkaistuin ja päätin, että alan toteuttaa tehtävääni tuossa maailmassa. Tiesin, että kun siivet ovat kerran selästä hävinneet, ne eivät välttämättä kasvaisi enää koskaan takaisin - tai ainakin jo pelkkien nystyjen kasvamiseen menisi niin kauan aikaa, etten joka tapauksessa pääsisi lennähtämään saarelta minnekään vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Osalla lapsista uusien siipien tyngät näkyivät selvästi vaatteiden läpi, mutta suurimmalla osalla paidat laskeutuivat sileää selkää vasten.

“Hei, minä olen uusi täällä, ilmeisesti ensimmäinen aikuinen. Luulen, että minun tehtäväni on olla teidän aikuisenne ja opettajanne. Osan teistä jo tunnenkin, ja mukavaa päästä tutustumaan teihin muihinkin. Sovitaan, että lounaan jälkeen jokainen saa kertoa minulle oman tarinansa. Ihan jokainen. Kukaan ei sitten saa sanoa, että oma tarina kerrottiin jo viisi tai viisitoista kertaa, ettei sitä kukaan jaksa enää kuunnella kuudetta tai kuudettatoista kertaa. Sinun tarinasi voit kertoa vain sinä itse - ja pienimpiä voivat isommat sisarukset ja ystävät auttaa muistamaan.”

Kun olin sanonut tämän, katselin pitkän hetken hämmentyneitä lapsia ja tunsin, kuinka huutava vääryys asettui päällemme. Se oli ottanut muodokseen jättimäisen olennon, jonka valtava selkä kasvoi meidän siipiämme.

Pian noista siivistä alkoi tulla unimaailman repaleiset rajat, jotka vähitellen muuttuivat ohueksi harsoksi unen ja valveen rajalle ja johdattivat minut hereille tähän maailmaan, jossa minä ja uneni lapset parhaamme mukaan elämme.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Syyllinen

Onko tämä totta? Istunko todella tässä? Missä “tässä” edes olen? Miksi olen täällä? Kenestä “minusta” tässä on kyse? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi he tuijottavat minua?

Tämä on pieni huone, sen ymmärrän. Valkoiset seinät ja katto, muovimattolattia, iso työpöytä, hylly, penkkejä ja tutkimuspöytä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ihmistä. Pitääkö minun laskea itseni mukaan? Seitsemän. Yksi kirjoittaa, kysyy ja vastaa pyydettäessä, valkoinen takki, muistikirja. Yksi istuu sängynlaidalla, on sen näköinen, että voisi hypätä alas milloin vain. Yhdellä on liian huolellinen tyyli, hän istuu oven vieressä. Hän sanoo ottavansa asiat vakavasti ja kertoo teoillaan myös osoittaneensa sen.

Saanko vain juosta tuosta ovesta ulos? Onko se kiellettyä, väärin? Tarvitsevatko he minua täällä? Entä jos vain nousisin, juoksisin, onnistuisin pääsemään ovensuussa istuvan ohi, juoksisin, juoksisin, juoksisin?

Yksi istuu minun vieressäni, puhuu eniten, myös, kun ei pyydetä. Hän katsoo liian läheltä ja liian lähelle. Hänen vieressään on toinen samanlainen, virkamies, puhuu, mutta ei kuuntele, on vihainen ja ärtynyt, ei ymmärrä eikä halua ymmärtää.

Enkö vain voisi juosta? Jos vain juoksisin, juoksisin, juoksisin - enkä tulisi koskaan takaisin? Olisiko se kiellettyä, väärin? Tarvitaanko minua täällä?

Seitsemän vuotta, seitsemän ihmistä, seitsemän viikonpäivää, kuolemansyntiä, veljestä ja kääpiötä.

Viimeiseen heistä naulitsen katseeni ja ajatukseni, jotta pysyn tässä, penkissäni, pää avoimen ikkunan vieressä. Ilman häntä en pystyisi kuin juoksemaan, juoksemaan, juoksemaan.

Vastaan, kun kysytään, kysyn, kun ei vastata. Miksi nämä ihmiset tuijottavat minua? Kirvelevien (tulehduksesta vai itkusta?) silmieni katseen kohdistan kerran toisensa jälkeen seitsemänteen ja olen tyytyväinen, että ääneni on särissyt jo vuosia, sillä nyt siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.

Yhtäkkiä muistan, että pakosuunnitelmani on puutteellinen: enhän minä pysty juoksemaan (enkä varsinkaan juoksemaan, juoksemaan).

Punainen kynä, sininen kynä, valkoista paperia, sängyssä paperisuojus, hyllyssä esineitä, joita en tunnista. Valkoinen takki, vaaleansininen takki, harmaa neule. Valkoinen katto, valkoiset seinät, muovimattolattia - vai laattako?

Koetko todella, väitätkö, miksi sanot, miksi tahdot? Me olemme, me teemme, meidän pitää tietää. Me, me, me - me yhdessä. Sinä, minäkö?, sinä, minäkö? Älä, älä, älä. Me olemme fakta, sinä olet tunne. Fakta on mustaa valkoisella, sinä olet kuvitelma. Muttamuttamutta. Nyt ei ole kyse siitä, tästä, tuosta. Sinä olet emootio! Mutta kun on mustaa valkoisella - enkö silloin ole fakta?

Miten todistat?

En mitenkään, tiedätte sen kyllä.

Nyt pitäisi jo päättää. Meillä on kiire, me olemme tärkeitä ihmisiä, meillä on titteliä, arvovaltaa, auktoriteettia. Sinä olet emootio, kohtuuton ongelma. Meidän pitäisi nyt hoitaa tämä, koska on muitakin ongelmia kuin sinäsinäsinä.

Harmaa villatakki, violetti mekko, mustat sukkahousut, kuparinen kaulakoru, tummanharmaat kengät, joissa on talvipohjat, hiukset puoliponnarilla, rajatut ja punaiset, polttavat silmät. Minäkö? Minäkö?

Miksi nämä ihmiset tuijottavat minua?

Sinä olet syyllinen. Tuomio astuu voimaan välittömästi. Näkemiin.

Sinä, minäkö?, sinä, minäkö?

Miksi olen täällä? Olenko täällä? Mihin olen syyllinen? Voiko joku kertoa? Oliko tämä oikeudenkäynti? Mistä minut tuomittiin?

Pihatieltä hän lähti

Pihatieltä hän lähti kävelemään suoraan eteenpäin,
yli kuralätäköiden ja sohjokasojen
ja läpi ilmassa leijuvan katupölyn ja etelästä kulkeutuvan siitepölyn
ja ohi pihojen ja metsänlaitojen,
joista hänen sisälleen tulvahti menneen kesän kuolema ja tulevan syntymä
hajuna, jota solut hänen sisällään luulivat vaaraksi
ja jota hän sen vuoksi joutui pakenemaan.

Hän kääntyi ja kokeili lähteä toiseen suuntaan.
Ja hän kulki yli sohjon ja läpi pölyn ja ohi metsänlaitojen.
Hän kokeili kulkea jokaiseen ilmansuuntaan,
mutta aina hän palasi siihen samaan paikkaan pihatielle,
josta hän oli lähtenyt ensimmäisellä kerralla kävelemään suoraan eteenpäin.

Hän seisoi pihatiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi.
Pihatien sora ja hiekoitushiekka muuttuivat kivikoksi,
ja kivet kasvoivat ja tulivat yhtä suuriksi kuin hän,
ja siitepölyhiukkaset, jotka kulkevat ilman mukana,
muuttuivat hänen kokoisikseen ja tulivat yhä suuremmiksi.
Hän muuttui vielä paljon pienemmäksi,
ja hän näki lopulta ympärillään mikrohiukkasia, jotka kiersivät toistensa ympäri.
Hän oli niiden välissä puristuksissa.
Hän pieneni ja pysytteli liikkumattomana
käyttääkseen kaiken jäljellä olevan voimansa pystyssä pysymiseen.
Kun mikrohiukkaset muuttuivat yhä suuremmiksi,
ne alkoivat tulla tummemmiksi ja läpitunkemattomiksi,
ja kun ne vielä kasvoivat,
ne täyttivät hänen näkökenttänsä kokonaan.
Hän tunsi lopulta olevansa maailmassa yksin
eikä liikutellut käsiään eikä jalkojaan
eikä mennyt mihinkään,
koska ei ollut mitään sellaista paikkaa,
minne mennä.

Hän alkoi kasvaa takaisin ohi mikrohiukkasten ja siitepölyhiukkasten.
Hän kasvoi ohi pihatien soran ja oli pian pihatiellä oikean kokoisena.

Hän oli pihatiellä ja alkoi muuttua suuremmaksi.
Hän kasvoi korkeammaksi kuin kerrostalot hänen ympärillään,
ja pian hänen päänsä ulottui pilvien yläpuolelle.
Hän näki pallon muotoisena paikan, jossa hän ja melkein 8 miljardia muuta ihmistä asuivat,
ja hän kasvoi kohti aurinkoa ja kuuta.
Hän otti jalkansa pois maapallolta,
ja hän kasvoi ohi auringon kohti tähtiä.
Hän saavutti tähdet, ja pian nekin jäivät hänen alapuolelleen.
Hänen kasvaessaan kaikki katosi lopulta kokonaan.
Enää ei ollut siitepölyhiukkasia eikä pihatien soraa
eikä mennyttä eikä tulevaa kesää
eikä metsänlaitoja eikä muita ihmisiä.
Hän jäi yksin,
eikä hän liikutellut käsiään eikä jalkojaan,
koska ei kaikkeudessakaan ollut mitään sellaista paikkaa,
minne hänen olisi tehnyt mieli mennä,
sillä hän halusi, että on
parvekelasit keltaisiksi värjääviä siitepölyhiukkasia
ja lasten pyörien alla pölisevää pihatien soraa
ja menneitä ja tulevia kesiä
ja metsänlaitoja ja muita ihmisiä.

Hän lähti pihatieltä,
ja hän melkein itki.
Hän käveli asuntoonsa
ja istui eteisen penkille ja odotti,
että maitohapoille menneisiin jalkoihin palaisi voima.
Hän riisui vaatteensa mytyksi eteisen lattialle ja astui kylpyhuoneeseen
ja avasi suihkun ja antoi höyryävän veden muodostaa ympärilleen
sumuisen ja pehmeän ja kohisevan pesän,
jonka sisällä hän viimein hengitti.
Ja kun hän seisoi siinä,
hänen mieleensä palasi
nuoruuden kirkas kevät,
jolloin hän istui ensin lukion jumppasalissa
ja sitten pääsykoesaleissa
ja jolloin hän harrasti kolme viikkoa luistelua
ja neljä viikkoa biljardia
ja kokonaisen elämän pituiselta tuntuneen ajan
filosofisia pohdintoja ystäviensä kanssa
autoissa ja ruokapöydissä.

Ja kohta hän muisti jälleen myös tämän kevään,
jolloin hän ripustautuu
varovaisiin unelmiinsa
ja pyristelee irti pettymyksestään,
kun ihminen ei ollutkaan sellainen
- hyvä ja oikeudenmukainen -
kuin hän ystäviensä kanssa kuvitteli
tuona nuoruuden keväänä, jolloin koko maailma asettui hänen syliinsä,

ja lopulta hän asettui takaisin tähän kevääseen,
jolloin ilma on hänen todellisuudessaan sellaista,
että kun sitä hengittää,
osa siitä kaikesta, mitä ilma mukanaan kuljettaa,
menee hänen sisälleen
ja tekee olon vaikeaksi.

Raja

Puheensorinaa, keskustelua Suomi 100 -päivästä ja Lontoon-matkasta, jonne vielä olen lähdössä, liikunnanopettajan ehdotus kävelystä laavuille, työpajaideoita, ehdotus puhujavieraista, budjettiepäselvyyksiä, uusi Tuntematon, glögiä ja pipareita - vai tarjotaanko niitä myös Lucia-juhlassa? Onko meillä muuten sellaista tänä vuonna ollenkaan, kun on tätä muuta juhlaa ja tapahtumaa niin paljon? Tällaiseen pitäisi olla enemmän aikaa - kuka hoitaa sen, kuka tämän? Ikkunat auki, ikkunat kiinni, ikkunat auki, ikkunat kiinni. Aina jotakuta palelee, jos ikkunat ovat auki. Kello on kai jo yli neljän, olen ollut täällä kohta kahdeksan tuntia, ys-torstai. Kiky, koulutuslupaus, Suomi kuntoon vai nousuunko se oli? Puhe etääntyy, tulee huono olo, kehosta irtautumisen kokemus. Leijun hetken itseni yläpuolella enkä varsinaisesti kuule, mitä puhutaan. Pulssi kiihtyy, on vaikea hengittää, voi ei, taasko, viimeksi viime viikon tiistaina, ryntäys työhuoneeseen, kädet vapisevat, inhalaatio, ja vielä toinen, hyvä tyttö, ikkuna auki, pää ulos. Huimaa, pyörryttää, oksettaa, on tosi vaikea hengittää. En pysty normaaliin, on pakko vetää happea sisään keuhkoihin ryöppyinä, kuin vesi humpsahtelisi hukkuvaan laivaan. Tähän ikkunankarmiin on muuten hyvä nojata, joku vetää kai verhon kiinni, kun yhtäkkiä on säkkipimeää, putoan uneen, en jaksa seisoa. Ihana, vapauttava uni.  - - Oletko kunnossa, onko kaikki hyvin, voinko lähteä? Mikä uni on tällainen? Apua, apua! Huuto sattuu korviin. Miksei minun anneta nukkua? Nukunko kaksinkerroin, vai miksi tuntuu siltä? - - En pysty liikuttamaan jalkojani enkä käsiäni, miksi en tunne niitä? - - Otitko jo lääkkeen, oletko ottanut tästä? On se varmaan, kun lääke on tässä pöydällä. Pitäisikö sinut saada parempaan asentoon? Ei tämä oikein onnistu. Pitäisikö nostaa johonkin makaamaan? - - Joku nostaa, jalat ja kädet kai retkottavat, pääkin retkahtaa, se painaa liikaa. Olen jälleen viisivuotias, olen nukahtanut olohuoneen sohvalle, joku kantaa omaan sänkyyn nukkumaan. - - Pitääkö soittaa ambulanssi? Soitetaanko ambulanssi? Soitetaan ambulanssi! Ei ambulanssia. - - Sano neljän sanan lause, sano neljän sanan lause, sano neljän sanan lause. - - Palelee. Keuhkojen päällä on paino - onko joku laittanut rinnan päälle jotakin painavaa? Miksi kukaan tekisi niin? Joku nostaa istuvampaan asentoon, tukee tyynyillä selkää. En jaksa avata silmiä, en vieläkään kannatella päätä. - - Joku pitää kiinni kädestä, välillä puristaa, ehkä silittääkin. Joku tukee selästä, vai hartioista? - - Jalkoihin palaa tunto, ne alkavat krampata, kohta kädet, sattuu. Palleaa kuumottaa, sattuu. Jalkoihin käy tosi kipeää. Voi-ko jo-ku pai-naa? Joku painaa, se helpottaa vähän. Silti palelee, sattuu, kramppaa, polttaa. - - Nyt silmät jaksavat vähän aueta, mutta vielä en näe kunnolla. On muutenkin jo helpompi. Huone tyhjäksi, huone tyhjäksi! Nimi, kerrotko nimen. Tunnen sinut, olemme käyneet koulut yhdessä. Jaksatko kertoa nimen? Nyt vähän nipistää, tämä tulee tähän, nyt vähän puristaa, nostatko tätä vähän, hyvä, nyt voi vähän sattua. Happisaturaatio 100, hyperventilaatio. Pulssi, verenpaine, jotain jargonia. Pystytkö istumaan? Kokeile varovasti nousta jaloille. Hyvä, istu vain alas. No, kerropas omaan tahtiin, mitä kävi. Sanothan heti, jos tulee uudestaan huonompi olo.

Monenlaisia piippuja

Hän on ollut ihan pienestä saakka kiinnostunut siitä, miten kaikki toimii ja millaisista yksityiskohdista erilaiset laitteet ja koneet rakentuvat. Kun hain häntä välillä perhepäivähoidosta hänen ollessaan pienempi, auton keulaleijonaa ja ihan samannäköistä leijonaa renkaiden vanteissa ja autonavaimissa piti jäädä yhdessä tarkastelemaan kerta toisensa jälkeen. Joka kerta hän huomasi leijonassa jotain uutta, aina sellaista, mihin itse en ollut kiinnittänyt mitään huomiota, ehkä aikuisuuteni, ehkä totaalisen kiinnostuksenpuutteeni vuoksi, mitä autoihin tulee.

Sama tarkastelutilanne toistui noihin aikoihin aina, kun lähdimme puistoon, yleensä siihen, jossa linnut ja possut koristavat joka kulmaa. Kun minä ajoin, hän jatkoi tarkkailuaan, tutki katseellaan kaikkea, mitä minä tein, ja kaikkea, mitä auton mittarit ja muut laitteet tekivät. Samaan aikaan hän ensin kyseli mikä, mikä ja mikä ja myöhemmin, kun hän oli jo päiväkodissa, miksi, miksi ja miksi. Mikä-vaiheen vielä läpäisin rimaa hipoen, vaikka totta puhuen keksin vastauksia välillä päästäni, mutta miksi-vaiheen reputin varmaan komeammin kuin kukaan. (Jos kyse oli jostain muusta kuin autoista, tentit sujuivat onneksi paremmin, vaikka välillä sain käyttää niissäkin luovuuttani aika lailla.)

Miksi esineet tippuvat maahan, kun ne päästää käsistään, mitä avaruudessa on ja montako prosenttia on puolet kokonaisuudesta - tällaisia kysymyksiä olemme yhdessä pohtineet. Näihin kysymyksiin olen yleensä osannut vastata, mutta sitten on myös niitä hänen esittämiään kysymyksiä, joihin vastaaminen on ollut niin vaikeaa, että mieluummin puhuisin vaikka vuoden autoista kuin joutuisin vastaamaan niihin ja kuulemaan alle kouluikäisen äänessä kerrankaan huolen, jota hän ei ehkä itse edes tunnista.

Aluksi tämänkin aihepiirin kysymykset olivat helppoja ja kertoivat puhtaasta uteliaisuudesta. Useimmiten kysymykset liittyivät piippuihini ja kiekkoihini, joita on ollut lapsen näkökulmasta kai hämmästyttävän monenlaisia: aluksi oli pelkkä kiekko, jonka toinen puoli oli vaalean- ja toinen tummansininen. Sitten sen kaveriksi tuli punainen piippu, ihan kokonaan punainen, korkkia myöten. Sitten kiekko vaihtui piippuun, mutta värit pysyivät samoina: itse piippu oli vaaleansininen, korkki tummansininen. Tämä piippu on hänelle kaikkein tutuin, koska sellainen kulkee mukanani vieläkin kaikkialle. Jossain vaiheessa punainen piippu vaihtui valkoharmaaseen. Siinä oli hieno laskurikin, kuperan muovinkappaleen alla suojassa. Piippu oli myös vähän erimuotoinen kuin punainen, kaikin puolin kulmikkaampi. Sitten sekin vaihtui, ja tilalle tuli jotain, mitä ei hyvällä tahdollakaan voi nimittää piipuksi, kun sen ulkomuotoa tarkastelee. Se on ehkä vain jonkinlainen jauhekotelo, mutta siinäkin on hieno laskuri. Se ei ole vielä saanut seuraajaa, joten sellainenkin kulkee mukanani tänäkin päivänä.

Piiput ovat yhdenlaisia laitteita ja siksi kai kiinnostavia. Ja koska ne ovat laitteita, niitä on helppo hänen kanssaan analysoida, samoin pohtia, miten ne toimivat. Mutta sitten on ihminen, eivätkä ihmiseen liittyvät kysymykset ole koskaan helppoja tai yksiselitteisiä, jos niitä oikein miettii. Ihminen tietää, miten laitteet toimivat, koska hän on itse keksinyt ja rakentanut ne. Olemme aikojen saatossa kasanneet kaikennäköistä tähän universumiin, pala kerrallaan, mutta kun on kyse meistä itsestämme, meillä ei olekaan valtaa kasata; voimme vain purkaa osiin, emmekä loputtoman purkamisen jälkeenkään ole oikein oppineet ymmärtämään, miksi ihminen toimii niin kuin toimii ja miksi joku yksilö toimii noin ja toinen näin. Jos meissä kaikissa kerran on suunnilleen samanlaiset osaset ja mahdollisuus saada tiettyjä varaosia, jos alkuperäiset sattuvat olemaan maanantaikappaleita, miten on mahdollista, että toiminnan logiikka ja mekanismit eivät ole kaikissa samanlaisia? (Henkisen elämän palikoista ymmärrämme vielä hurjan paljon vähemmän kuin fyysisistä osasistamme, mutta se taas on ihan toinen tarina.)

Mitä aikuisen siis pitäisi vastata, kun lapsi esittää sellaisia kysymyksiä kuin Miksi sinä et pysty ottamaan juoksukisaa kotiovelle? Miksi sinä olet hengästynyt, vaikka emme ole juosseet? Miksi emme ole käyneet pitkään aikaan uimahallissa? Miksi sinä olet meillä kylässä näin myöhään illalla? Miksi sinä et pystynyt puhumaan siellä töissä? Miksi sinä et ajanut autoa kotiin sieltä töistä? Miksi sinulla on huono olo? Miksi sinä et pysty hengittämään kunnolla? Miksi sinulla on se asma, täti?

Kun seison näiden kysymysten edessä, mietin aina, että pitäisi olla varovaisempi. Kun me aikuiset puhumme keskenämme, erehdymme liian usein luulemaan, etteivät lapset kuuntele eivätkä ymmärrä. Mutta kyllä ne kuuntelevat ja tekevät kaikkensa ja kysyvät kaiken, mitä keksivät, jotta ymmärtäisivätkin. Ne opettelevat tautien nimiä ja yrittävät niin kovasti ymmärtää, mitä taudit tarkoittavat, ettei niille raaski sanoa, että t-kirjain on tippunut opettelun varrella jonnekin.

Mitä näihin kysymyksiin on tarkoitus vastata?

Kaupunkitarina

Oletteko kuulleet kylillä kiertävän
huhun juorun tarinan legendan?
Siitä puhuvat kaikki!
On suorastaan mieletöntä (1), että
vielä nykyaikana
tässä ajassa
postpostpostpostmodernissa maailmassa
on yhtenäiskulttuuria
sellaisia
kertomuksia satuja myyttejä loruja
jotka ovat kaikille tuttuja!
Vieläpä länsimaisessa maassa
maailman vähiten epäonnistuneessa valtiossa (2)
meillä on hyvinvointi ja sosiaaliturva ja ilmainen koulutus
ja maailman parhaat opettajat (3)
maailman paras maa! (4)
Niin että meillä, MEILLÄ on vielä koko kansaa yhdistävä tarinakin!
WoW!!!

Ja ihan niin kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi wow-faktoria,
minä, siis tämän runon lyyrinen minä, minä, kuulin tänään, että
OLEN YKSI TARINAN KESKEISHAHMOISTA!!!
Mieletöntä! (1)
Tähän asti olen elellyt ihan tyytyväisenä fiktiivisessä maailmassani
ja luullut että olen oikeasti olemassa
siis siellä reaalimaailmassa
jossa te, rakkaat lukijani ja kuulijani, elätte.
Mutta niin vain tulin minäkin kuulemaan
että on olemassa tällainen rinnakkaistodellisuus
jossa minä ja minun kaltaiseni elämme
ja että nyt minä sitten joudun olemaan loppuikäni osa kaikennäköistä metaa
tässä minä seison tärkeänä, metalyyrisen runon puhujana
ja huomenna olen ehkä metafiktiivinen kertoja metafiktiivisessä novellissa.
Olen tullut tietoiseksi itsestäni, fiktiivisyydestäni ja roolistani osana fiktiivistä kerrontaa.
Olen siis oikeastaan osa tämän SUUREN KERTOMUKSEN X-faktoria
sitä jotain mikä tekee asioista kuten kertomuksista sellaisia THE-alkuisia, merkittäviä.

Ainoa mikä minua vähän tässä harmittaa on se
että kun kuulee olevansa yksi KESKEISISTÄ hahmoista
niin kyllä kai jokainen silloin luulee olevansa jotenkin
erityinen spesiaali lähes ainutlaatuinen
mutta meitä KESKEISIÄ hahmoja
onkin jotain 800 000 (5)!
Se on melkein viidesosa
tämän maan asukkaista
joihin meidät kuvitteellisessa rinnakkaistodellisuudessa eläjätkin lasketaan.
Koen tulleeni vedätetyksi
sillä eihän nyt missään tarinassa ole 800 000 keskeistä hahmoa eikä edes vähemmän keskeistä.

(1) 'absurdi, järjetön, järjenvastainen; mieltä vailla; sellainen, jolla ei ole mieltä'
(2) Fund for Peace, 2017
(3) OECD, 2017
(4) Maabrändityöryhmä, 2009
(5) Ympäristöministeriön arvio sisäilmasairastuneiden määrästä Suomessa

Kastejuhla

Minä seison ulkona. On lapsen kastejuhla. Onneksi on Helsinki ja ilmastonmuutos. Lapissa, siellä, missä on koti, tähän ei tammikuussa pystyisi, seisomaan viidettätoista kertaa tiilenmurikalla auki pöngätyn oven ulkopuolella korkokengissä, juhlasukkahousuissa ja mekossa, jossa paratiisilinnut tekevät lentoharjoituksiaan. Välillä vedän toppatakin hartioiden suojaksi, välillä on pakko laittaa takki nappeja myöten kiinni, ja lopulta, ehkä noin 20. kerralla, on vaihdettava kengät, kun menee ulos.

Juhlat ovat sisällä. Siellä on kastettu lapsi, minun kummilapseni, jota pidin papin sanojen mukaan suojelevasti sylissäni kasteen ajan. Siellä on ystäväni, hän, joka minut tähän tehtävään pyysi. Siellä on muitakin ystäviäni, siellä ovat ihmiset, ja siellä on ilo ja riemu ja kauniisti koristeltu juhlatila. Minä seison ulkona.

Välillä olen täällä yksin, välillä joku tulee seurakseni. Lopulta sitkeimmänkin on aina luovutettava, oltava pahoillaan ja mentävä sisälle. Jollain ulkoilukerralla 70- tai 80-luvulla rakennettujen kerrostalojen - toistensa kopioiden - rajaamalla sisäpihalla alkaa tuoksua jokin hieman makea. Joku polttaa pilveä. Poliisisireenit ulvovat niin usein, että jossain vaiheessa lakkaan kiinnittämästä ääneen huomiota. Välillä joku menee puolijuoksua sisään, kai kotiin, välillä joku tulee kauluksiaan nostellen ulos. Lunta ei ole lainkaan, pimeää on kuin Helvetin porteilla, ja aika ajoin taivaalta tipahtelee vesipisaroita, niin kevyitä, että ne eivät oikeastaan edes tipahda vaan leijuvat ilmassa ja tekevät kaikesta sumuista. Keli on kuin syyskuussa. Helsinki ja pitkittynyt syksy.

Tajuan tilanteiden symboliikan ja naurahdan itsekseni. Minä seison ulkona. Sisällä olisi elämä. Keli on kuin Helvetin porteilla. Kaikki on sumuista. Tämä on minun elämäni.

Eräällä kerralla jään lukkojen taakse ulos. Murikka ei ilmeisesti ollutkaan oven välissä, kun tulin ulos. En ehdi kiinnittää huomiota murikkaan, kun olen menomatkalla, sillä yleensä minua huimaa, eikä silloin kykene miettimään muuta kuin sitä, että on päästävä vapaampaan ilmaan. Ehdin seisoa oven takana tovin ja koputella, ennen kuin joku huomaa ihmetellä, että olen ollut ihmeen pitkään poissa. Odotellessani katson sisään, juhlivia ihmisiä. Oven lasi on röpelöinen, kai jonkinlainen suojalasi, joka ei hajoa vaarallisiksi sirpaleiksi, vaikka joku päättäisi potkaista sen sisään. Lasi saa ihmiset näyttämään laveeratuilta; ääriviivat ja rajat ihmisten välillä ovat suttuisia, enkä välillä tiedä, missä yksi loppuu ja toinen alkaa. Ihmisten hahmoille käy niin kuin heidän äänilleen, kun niitä kuuntelee oven läpi: mistään ei saa kunnolla selvää. Kaikki on sumuista.

Koska seison ulkona enimmän osan päivästä, ehdin olla paljon yksin ja ajatella. Enimmäkseen ajatukset tulevat ja menevät eivätkä jätä mieleeni edes hentoisia jalanjälkiä. Yksi ajatus kuitenkin tunkee kerta toisensa jälkeen väkisin sisään, vaikka olen mielestäni ilmaissut sille riittävän selvästi, etten ole tänään kiinnostunut sen seurasta. Ajatus olisi normaalisti olennainen ja tarpeellinen, juuri se, jonka olemassaolosta muistuttelen muita päivittäin, koska kun sille antaa tilaa ja aikaa, asioissa alkaa nähdä järkeä: novellin kertojasta tulee ymmärrettävä, kolumnin retorisista valinnoista tulkinnan avaimia. Tänään olen kuitenkin vain vihainen sille. Olisi edes ottanut pari kaveria mukaan - minkä perkeleen takia sen on tultava joka kerta yksin!

“Miksi?”

Se on itsepintainen ajatukseni, sana, joka muista sanoista eristyneenä on ahdistava, surullinen ja jotenkin hyökkäävä. Jos se olisi edes kunnolliseen, predikaatilliseen virkkeeseen kätkeytyneenä, se olisi helpompi sietää. Mutta ei. Se on päättänyt olla juuri tänään tehokkaimmillaan; se on päättänyt käyttää kaiken tuhovoimansa mieleni sopukoissa juuri tänään, kun minuun sattuu muutenkin enemmän kuin tavallisina päivinä, niinä, kun tämä kaikki on kaikille tuttua, normaaliksi muuttunut osa koko olemassaoloani.

Juhlan kulku on mennyt - ei pelkästään siunauksen saaneen lapsen - vaan myös minun ehdoillani. Kaikkea on pakko tauottaa, ja pian kaikkeen on tullut oma, tasainen rytminsä. Jollain niistä kerroista, kun olen sisällä, joku tulee kiittämään minua puheestani, joka minulta oli tilaisuuteen pyydetty, ja sanomaan, että olen oikealla alalla. Kiitän ja hymyilen - mielessäni vain hymähdän, sillä en jaksaisi juuri sillä hetkellä tuntea surua. Kauniiksi tarkoitetun huomaamisen vuoksi viime aikoina täysin villiintynyt “Miksi?” kuitenkin tunkee tähänkin, sisälläoloon. Pian totean, että otan sen kaveriksi mieluummin vapaampaan ilmaan. Ja kohta - minä seison ulkona.

Sisäilmasairastuminen, lyhyt oppimäärä

Ensin tulee kaikkea outoa:
- ihon kutinaa, punoitusta ja kirvelyä, ihottumaa
- silmien kirvelyä ja kutinaa, silmätulehduksia
- nenän tukkoisuutta ja jatkuvaa nuhaa
- kurkkukipua, puristavaa tunnetta kurkussa, yskää
- äänen käheytymistä ja narinaksi muuttumista
- väsymystä ja uupumuksen tunnetta
- aivosumua ja muistikatkoksia
- päänsärkyä ja lihaskipuja, nivelsärkyjä
- hengenahdistusta
- lämpöilyä ja palelun tunnetta
- ja sitä, että kaikesta tulee
- tällaista
- tällaista

Sitten kaikki alkaa vähitellen paheta.
Kaikesta tulee jokapäiväistä
ja niin tavallista,
että outoudet alkavat tuntua
yhtä luonnollisilta asioilta kuin se,
että ihmisen pitää nukkua
ja syödä.

Kristinusko on opettanut meille, että
ihmisen pitää elämässään myös kärsiä ja että
maallinen elämä on koe,
jonka läpäisevät saavat
taivaspaikan.

Ja totisesti,
näin on käyvä!

Äkkiarvaamatta ollaan siinä pisteessä,
että ihminen on ihmisenäkin vain sisäilmasairas.
Elämään ei mahdu mitään muuta.
Ja vaikka mahtuisikin,
mitään ei pysty tekemään,
koska minnekään ei voi mennä.

SISÄILMASAIRAUS EI OIKEASTAAN OLE SAIRAUS.

Sitten ihminen saa astmadiagnoosin.
Se on autuaaksi tekevä diagnoosi.
(Vaikka eihän autuutta oikeastaan ole kuin vasta Taivaassa.)
Vihdoin ihmisellä on OIKEA SAIRAUS.

Seuraavaksi ihminen saa kuulla tulleensa allergiseksi esimerkiksi
- punkille 1 (Acarus siro)
- punkille 2 (Lepidogl. destr.)
- punkille 3 (Tyroph. putr.)
- homeelle, jonka nimi on Alternaria alternata

Ja kun ihminen odottaa vielä pari vuotta,
hän pääsee tutustumaan monikemikaaliyliherkkyyteen - a.k.a. mcs.
Suhde muodostuu nopeasti vakavaksi - eikä aikaakaan, kun ihmisen elimistö luulee myrkyksi
- ensin vain muutamia
- kohta kymmeniä
- ja lopulta satoja
sellaisia asioita,
joita ihminen joutuu kohtaamaan, jos hän haluaa mennä
ulos
tai sisälle.

Kun fyysinen minä on murskana
luokkahuoneen
nukkarin
tai synnytyssalin lattialla,
pitää alkaa kerätä myös
sosiaalisen minänsä palasia
oman olohuoneen (muualle ei enää uskalla mennä)
seinustalla seisovan
sohvan takaa piileksimästä.
(Ja muistaa varoa pölyhiukkasia!)

Kun ei ole enää mitään muuta menetettävää,
mielenterveys luisuu vastustamattomasti
otteesta, vaikka kuinka puristaisi
sormia yhteen, niin, että niihinkin sattuu.
Psyykkinen minä on se,
jonka palaset
oman olohuoneen (muualle ei enää uskalla mennä)
lattialta on raastavinta kerätä,
koska pelottaa,
että jokin ratkaiseva palanen
on mennyt hukkaan.
Eikä se löydy mistään.
Ei sohvan takaa piileksimästä
ei maton alta
ei sohvapöydän jalkaan liimautuneena (onneksi, sillä liimoja ihminen ei enää kestä!)
ei tv-tason alta
eikä edes kirjahyllystä.
Vaikka sieltä ihminen
on aina ennen
löytänyt vastauksia
elämänkokoisiin kysymyksiin.

Lopulta ihminen on itkuinen mytty,
joka aamuisin vetää supersankariasun ylleen.

Ja kun sekin naamiaisasu on pakko riisua,
ihmeen hyvä hänen on.

Silloin voi päästää irti,
vapauttaa sormet,
joita on pitänyt kippurassa
niin kauan, ettei enää edes muista,
miltä ne tuntuvat vapaina.

Ja toivoa,
että vielä joskus
pystyisi hengittämään.

Sillä sitä ihmisen kuuluisi tehdä,
niin kuin hänen kuuluu nukkua
ja syödä,
elää.

(Jos ihminen sattuu olemaan lukion äidinkielenopettaja,
hän keksii, että tämän runonhan voisi
antaa opiskelijoille lukutaidon tehtäväksi,
sillä tästä voisi kysyä vaikka mitä:
- Erittele runon kieltä ja tyyliä.
- Erittele runon huumoria ja sen keinoja.
- Erittele runon draaman kaarta.
- Erittele runon puhujaa ja puhetilannetta.
- Erittele runon metalyyrisiä piirteitä.)