Sisäilmasairastuminen, lyhyt oppimäärä

Ensin tulee kaikkea outoa:
- ihon kutinaa, punoitusta ja kirvelyä, ihottumaa
- silmien kirvelyä ja kutinaa, silmätulehduksia
- nenän tukkoisuutta ja jatkuvaa nuhaa
- kurkkukipua, puristavaa tunnetta kurkussa, yskää
- äänen käheytymistä ja narinaksi muuttumista
- väsymystä ja uupumuksen tunnetta
- aivosumua ja muistikatkoksia
- päänsärkyä ja lihaskipuja, nivelsärkyjä
- hengenahdistusta
- lämpöilyä ja palelun tunnetta
- ja sitä, että kaikesta tulee
- tällaista
- tällaista

Sitten kaikki alkaa vähitellen paheta.
Kaikesta tulee jokapäiväistä
ja niin tavallista,
että outoudet alkavat tuntua
yhtä luonnollisilta asioilta kuin se,
että ihmisen pitää nukkua
ja syödä.

Kristinusko on opettanut meille, että
ihmisen pitää elämässään myös kärsiä ja että
maallinen elämä on koe,
jonka läpäisevät saavat
taivaspaikan.

Ja totisesti,
näin on käyvä!

Äkkiarvaamatta ollaan siinä pisteessä,
että ihminen on ihmisenäkin vain sisäilmasairas.
Elämään ei mahdu mitään muuta.
Ja vaikka mahtuisikin,
mitään ei pysty tekemään,
koska minnekään ei voi mennä.

SISÄILMASAIRAUS EI OIKEASTAAN OLE SAIRAUS.

Sitten ihminen saa astmadiagnoosin.
Se on autuaaksi tekevä diagnoosi.
(Vaikka eihän autuutta oikeastaan ole kuin vasta Taivaassa.)
Vihdoin ihmisellä on OIKEA SAIRAUS.

Seuraavaksi ihminen saa kuulla tulleensa allergiseksi esimerkiksi
- punkille 1 (Acarus siro)
- punkille 2 (Lepidogl. destr.)
- punkille 3 (Tyroph. putr.)
- homeelle, jonka nimi on Alternaria alternata

Ja kun ihminen odottaa vielä pari vuotta,
hän pääsee tutustumaan monikemikaaliyliherkkyyteen - a.k.a. mcs.
Suhde muodostuu nopeasti vakavaksi - eikä aikaakaan, kun ihmisen elimistö luulee myrkyksi
- ensin vain muutamia
- kohta kymmeniä
- ja lopulta satoja
sellaisia asioita,
joita ihminen joutuu kohtaamaan, jos hän haluaa mennä
ulos
tai sisälle.

Kun fyysinen minä on murskana
luokkahuoneen
nukkarin
tai synnytyssalin lattialla,
pitää alkaa kerätä myös
sosiaalisen minänsä palasia
oman olohuoneen (muualle ei enää uskalla mennä)
seinustalla seisovan
sohvan takaa piileksimästä.
(Ja muistaa varoa pölyhiukkasia!)

Kun ei ole enää mitään muuta menetettävää,
mielenterveys luisuu vastustamattomasti
otteesta, vaikka kuinka puristaisi
sormia yhteen, niin, että niihinkin sattuu.
Psyykkinen minä on se,
jonka palaset
oman olohuoneen (muualle ei enää uskalla mennä)
lattialta on raastavinta kerätä,
koska pelottaa,
että jokin ratkaiseva palanen
on mennyt hukkaan.
Eikä se löydy mistään.
Ei sohvan takaa piileksimästä
ei maton alta
ei sohvapöydän jalkaan liimautuneena (onneksi, sillä liimoja ihminen ei enää kestä!)
ei tv-tason alta
eikä edes kirjahyllystä.
Vaikka sieltä ihminen
on aina ennen
löytänyt vastauksia
elämänkokoisiin kysymyksiin.

Lopulta ihminen on itkuinen mytty,
joka aamuisin vetää supersankariasun ylleen.

Ja kun sekin naamiaisasu on pakko riisua,
ihmeen hyvä hänen on.

Silloin voi päästää irti,
vapauttaa sormet,
joita on pitänyt kippurassa
niin kauan, ettei enää edes muista,
miltä ne tuntuvat vapaina.

Ja toivoa,
että vielä joskus
pystyisi hengittämään.

Sillä sitä ihmisen kuuluisi tehdä,
niin kuin hänen kuuluu nukkua
ja syödä,
elää.

(Jos ihminen sattuu olemaan lukion äidinkielenopettaja,
hän keksii, että tämän runonhan voisi
antaa opiskelijoille lukutaidon tehtäväksi,
sillä tästä voisi kysyä vaikka mitä:
- Erittele runon kieltä ja tyyliä.
- Erittele runon huumoria ja sen keinoja.
- Erittele runon draaman kaarta.
- Erittele runon puhujaa ja puhetilannetta.
- Erittele runon metalyyrisiä piirteitä.)