Kastejuhla

Minä seison ulkona. On lapsen kastejuhla. Onneksi on Helsinki ja ilmastonmuutos. Lapissa, siellä, missä on koti, tähän ei tammikuussa pystyisi, seisomaan viidettätoista kertaa tiilenmurikalla auki pöngätyn oven ulkopuolella korkokengissä, juhlasukkahousuissa ja mekossa, jossa paratiisilinnut tekevät lentoharjoituksiaan. Välillä vedän toppatakin hartioiden suojaksi, välillä on pakko laittaa takki nappeja myöten kiinni, ja lopulta, ehkä noin 20. kerralla, on vaihdettava kengät, kun menee ulos.

Juhlat ovat sisällä. Siellä on kastettu lapsi, minun kummilapseni, jota pidin papin sanojen mukaan suojelevasti sylissäni kasteen ajan. Siellä on ystäväni, hän, joka minut tähän tehtävään pyysi. Siellä on muitakin ystäviäni, siellä ovat ihmiset, ja siellä on ilo ja riemu ja kauniisti koristeltu juhlatila. Minä seison ulkona.

Välillä olen täällä yksin, välillä joku tulee seurakseni. Lopulta sitkeimmänkin on aina luovutettava, oltava pahoillaan ja mentävä sisälle. Jollain ulkoilukerralla 70- tai 80-luvulla rakennettujen kerrostalojen - toistensa kopioiden - rajaamalla sisäpihalla alkaa tuoksua jokin hieman makea. Joku polttaa pilveä. Poliisisireenit ulvovat niin usein, että jossain vaiheessa lakkaan kiinnittämästä ääneen huomiota. Välillä joku menee puolijuoksua sisään, kai kotiin, välillä joku tulee kauluksiaan nostellen ulos. Lunta ei ole lainkaan, pimeää on kuin Helvetin porteilla, ja aika ajoin taivaalta tipahtelee vesipisaroita, niin kevyitä, että ne eivät oikeastaan edes tipahda vaan leijuvat ilmassa ja tekevät kaikesta sumuista. Keli on kuin syyskuussa. Helsinki ja pitkittynyt syksy.

Tajuan tilanteiden symboliikan ja naurahdan itsekseni. Minä seison ulkona. Sisällä olisi elämä. Keli on kuin Helvetin porteilla. Kaikki on sumuista. Tämä on minun elämäni.

Eräällä kerralla jään lukkojen taakse ulos. Murikka ei ilmeisesti ollutkaan oven välissä, kun tulin ulos. En ehdi kiinnittää huomiota murikkaan, kun olen menomatkalla, sillä yleensä minua huimaa, eikä silloin kykene miettimään muuta kuin sitä, että on päästävä vapaampaan ilmaan. Ehdin seisoa oven takana tovin ja koputella, ennen kuin joku huomaa ihmetellä, että olen ollut ihmeen pitkään poissa. Odotellessani katson sisään, juhlivia ihmisiä. Oven lasi on röpelöinen, kai jonkinlainen suojalasi, joka ei hajoa vaarallisiksi sirpaleiksi, vaikka joku päättäisi potkaista sen sisään. Lasi saa ihmiset näyttämään laveeratuilta; ääriviivat ja rajat ihmisten välillä ovat suttuisia, enkä välillä tiedä, missä yksi loppuu ja toinen alkaa. Ihmisten hahmoille käy niin kuin heidän äänilleen, kun niitä kuuntelee oven läpi: mistään ei saa kunnolla selvää. Kaikki on sumuista.

Koska seison ulkona enimmän osan päivästä, ehdin olla paljon yksin ja ajatella. Enimmäkseen ajatukset tulevat ja menevät eivätkä jätä mieleeni edes hentoisia jalanjälkiä. Yksi ajatus kuitenkin tunkee kerta toisensa jälkeen väkisin sisään, vaikka olen mielestäni ilmaissut sille riittävän selvästi, etten ole tänään kiinnostunut sen seurasta. Ajatus olisi normaalisti olennainen ja tarpeellinen, juuri se, jonka olemassaolosta muistuttelen muita päivittäin, koska kun sille antaa tilaa ja aikaa, asioissa alkaa nähdä järkeä: novellin kertojasta tulee ymmärrettävä, kolumnin retorisista valinnoista tulkinnan avaimia. Tänään olen kuitenkin vain vihainen sille. Olisi edes ottanut pari kaveria mukaan - minkä perkeleen takia sen on tultava joka kerta yksin!

“Miksi?”

Se on itsepintainen ajatukseni, sana, joka muista sanoista eristyneenä on ahdistava, surullinen ja jotenkin hyökkäävä. Jos se olisi edes kunnolliseen, predikaatilliseen virkkeeseen kätkeytyneenä, se olisi helpompi sietää. Mutta ei. Se on päättänyt olla juuri tänään tehokkaimmillaan; se on päättänyt käyttää kaiken tuhovoimansa mieleni sopukoissa juuri tänään, kun minuun sattuu muutenkin enemmän kuin tavallisina päivinä, niinä, kun tämä kaikki on kaikille tuttua, normaaliksi muuttunut osa koko olemassaoloani.

Juhlan kulku on mennyt - ei pelkästään siunauksen saaneen lapsen - vaan myös minun ehdoillani. Kaikkea on pakko tauottaa, ja pian kaikkeen on tullut oma, tasainen rytminsä. Jollain niistä kerroista, kun olen sisällä, joku tulee kiittämään minua puheestani, joka minulta oli tilaisuuteen pyydetty, ja sanomaan, että olen oikealla alalla. Kiitän ja hymyilen - mielessäni vain hymähdän, sillä en jaksaisi juuri sillä hetkellä tuntea surua. Kauniiksi tarkoitetun huomaamisen vuoksi viime aikoina täysin villiintynyt “Miksi?” kuitenkin tunkee tähänkin, sisälläoloon. Pian totean, että otan sen kaveriksi mieluummin vapaampaan ilmaan. Ja kohta - minä seison ulkona.