Pihatieltä hän lähti

Pihatieltä hän lähti kävelemään suoraan eteenpäin,
yli kuralätäköiden ja sohjokasojen
ja läpi ilmassa leijuvan katupölyn ja etelästä kulkeutuvan siitepölyn
ja ohi pihojen ja metsänlaitojen,
joista hänen sisälleen tulvahti menneen kesän kuolema ja tulevan syntymä
hajuna, jota solut hänen sisällään luulivat vaaraksi
ja jota hän sen vuoksi joutui pakenemaan.

Hän kääntyi ja kokeili lähteä toiseen suuntaan.
Ja hän kulki yli sohjon ja läpi pölyn ja ohi metsänlaitojen.
Hän kokeili kulkea jokaiseen ilmansuuntaan,
mutta aina hän palasi siihen samaan paikkaan pihatielle,
josta hän oli lähtenyt ensimmäisellä kerralla kävelemään suoraan eteenpäin.

Hän seisoi pihatiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi.
Pihatien sora ja hiekoitushiekka muuttuivat kivikoksi,
ja kivet kasvoivat ja tulivat yhtä suuriksi kuin hän,
ja siitepölyhiukkaset, jotka kulkevat ilman mukana,
muuttuivat hänen kokoisikseen ja tulivat yhä suuremmiksi.
Hän muuttui vielä paljon pienemmäksi,
ja hän näki lopulta ympärillään mikrohiukkasia, jotka kiersivät toistensa ympäri.
Hän oli niiden välissä puristuksissa.
Hän pieneni ja pysytteli liikkumattomana
käyttääkseen kaiken jäljellä olevan voimansa pystyssä pysymiseen.
Kun mikrohiukkaset muuttuivat yhä suuremmiksi,
ne alkoivat tulla tummemmiksi ja läpitunkemattomiksi,
ja kun ne vielä kasvoivat,
ne täyttivät hänen näkökenttänsä kokonaan.
Hän tunsi lopulta olevansa maailmassa yksin
eikä liikutellut käsiään eikä jalkojaan
eikä mennyt mihinkään,
koska ei ollut mitään sellaista paikkaa,
minne mennä.

Hän alkoi kasvaa takaisin ohi mikrohiukkasten ja siitepölyhiukkasten.
Hän kasvoi ohi pihatien soran ja oli pian pihatiellä oikean kokoisena.

Hän oli pihatiellä ja alkoi muuttua suuremmaksi.
Hän kasvoi korkeammaksi kuin kerrostalot hänen ympärillään,
ja pian hänen päänsä ulottui pilvien yläpuolelle.
Hän näki pallon muotoisena paikan, jossa hän ja melkein 8 miljardia muuta ihmistä asuivat,
ja hän kasvoi kohti aurinkoa ja kuuta.
Hän otti jalkansa pois maapallolta,
ja hän kasvoi ohi auringon kohti tähtiä.
Hän saavutti tähdet, ja pian nekin jäivät hänen alapuolelleen.
Hänen kasvaessaan kaikki katosi lopulta kokonaan.
Enää ei ollut siitepölyhiukkasia eikä pihatien soraa
eikä mennyttä eikä tulevaa kesää
eikä metsänlaitoja eikä muita ihmisiä.
Hän jäi yksin,
eikä hän liikutellut käsiään eikä jalkojaan,
koska ei kaikkeudessakaan ollut mitään sellaista paikkaa,
minne hänen olisi tehnyt mieli mennä,
sillä hän halusi, että on
parvekelasit keltaisiksi värjääviä siitepölyhiukkasia
ja lasten pyörien alla pölisevää pihatien soraa
ja menneitä ja tulevia kesiä
ja metsänlaitoja ja muita ihmisiä.

Hän lähti pihatieltä,
ja hän melkein itki.
Hän käveli asuntoonsa
ja istui eteisen penkille ja odotti,
että maitohapoille menneisiin jalkoihin palaisi voima.
Hän riisui vaatteensa mytyksi eteisen lattialle ja astui kylpyhuoneeseen
ja avasi suihkun ja antoi höyryävän veden muodostaa ympärilleen
sumuisen ja pehmeän ja kohisevan pesän,
jonka sisällä hän viimein hengitti.
Ja kun hän seisoi siinä,
hänen mieleensä palasi
nuoruuden kirkas kevät,
jolloin hän istui ensin lukion jumppasalissa
ja sitten pääsykoesaleissa
ja jolloin hän harrasti kolme viikkoa luistelua
ja neljä viikkoa biljardia
ja kokonaisen elämän pituiselta tuntuneen ajan
filosofisia pohdintoja ystäviensä kanssa
autoissa ja ruokapöydissä.

Ja kohta hän muisti jälleen myös tämän kevään,
jolloin hän ripustautuu
varovaisiin unelmiinsa
ja pyristelee irti pettymyksestään,
kun ihminen ei ollutkaan sellainen
- hyvä ja oikeudenmukainen -
kuin hän ystäviensä kanssa kuvitteli
tuona nuoruuden keväänä, jolloin koko maailma asettui hänen syliinsä,

ja lopulta hän asettui takaisin tähän kevääseen,
jolloin ilma on hänen todellisuudessaan sellaista,
että kun sitä hengittää,
osa siitä kaikesta, mitä ilma mukanaan kuljettaa,
menee hänen sisälleen
ja tekee olon vaikeaksi.