Monenlaisia piippuja

Hän on ollut ihan pienestä saakka kiinnostunut siitä, miten kaikki toimii ja millaisista yksityiskohdista erilaiset laitteet ja koneet rakentuvat. Kun hain häntä välillä perhepäivähoidosta hänen ollessaan pienempi, auton keulaleijonaa ja ihan samannäköistä leijonaa renkaiden vanteissa ja autonavaimissa piti jäädä yhdessä tarkastelemaan kerta toisensa jälkeen. Joka kerta hän huomasi leijonassa jotain uutta, aina sellaista, mihin itse en ollut kiinnittänyt mitään huomiota, ehkä aikuisuuteni, ehkä totaalisen kiinnostuksenpuutteeni vuoksi, mitä autoihin tulee.

Sama tarkastelutilanne toistui noihin aikoihin aina, kun lähdimme puistoon, yleensä siihen, jossa linnut ja possut koristavat joka kulmaa. Kun minä ajoin, hän jatkoi tarkkailuaan, tutki katseellaan kaikkea, mitä minä tein, ja kaikkea, mitä auton mittarit ja muut laitteet tekivät. Samaan aikaan hän ensin kyseli mikä, mikä ja mikä ja myöhemmin, kun hän oli jo päiväkodissa, miksi, miksi ja miksi. Mikä-vaiheen vielä läpäisin rimaa hipoen, vaikka totta puhuen keksin vastauksia välillä päästäni, mutta miksi-vaiheen reputin varmaan komeammin kuin kukaan. (Jos kyse oli jostain muusta kuin autoista, tentit sujuivat onneksi paremmin, vaikka välillä sain käyttää niissäkin luovuuttani aika lailla.)

Miksi esineet tippuvat maahan, kun ne päästää käsistään, mitä avaruudessa on ja montako prosenttia on puolet kokonaisuudesta - tällaisia kysymyksiä olemme yhdessä pohtineet. Näihin kysymyksiin olen yleensä osannut vastata, mutta sitten on myös niitä hänen esittämiään kysymyksiä, joihin vastaaminen on ollut niin vaikeaa, että mieluummin puhuisin vaikka vuoden autoista kuin joutuisin vastaamaan niihin ja kuulemaan alle kouluikäisen äänessä kerrankaan huolen, jota hän ei ehkä itse edes tunnista.

Aluksi tämänkin aihepiirin kysymykset olivat helppoja ja kertoivat puhtaasta uteliaisuudesta. Useimmiten kysymykset liittyivät piippuihini ja kiekkoihini, joita on ollut lapsen näkökulmasta kai hämmästyttävän monenlaisia: aluksi oli pelkkä kiekko, jonka toinen puoli oli vaalean- ja toinen tummansininen. Sitten sen kaveriksi tuli punainen piippu, ihan kokonaan punainen, korkkia myöten. Sitten kiekko vaihtui piippuun, mutta värit pysyivät samoina: itse piippu oli vaaleansininen, korkki tummansininen. Tämä piippu on hänelle kaikkein tutuin, koska sellainen kulkee mukanani vieläkin kaikkialle. Jossain vaiheessa punainen piippu vaihtui valkoharmaaseen. Siinä oli hieno laskurikin, kuperan muovinkappaleen alla suojassa. Piippu oli myös vähän erimuotoinen kuin punainen, kaikin puolin kulmikkaampi. Sitten sekin vaihtui, ja tilalle tuli jotain, mitä ei hyvällä tahdollakaan voi nimittää piipuksi, kun sen ulkomuotoa tarkastelee. Se on ehkä vain jonkinlainen jauhekotelo, mutta siinäkin on hieno laskuri. Se ei ole vielä saanut seuraajaa, joten sellainenkin kulkee mukanani tänäkin päivänä.

Piiput ovat yhdenlaisia laitteita ja siksi kai kiinnostavia. Ja koska ne ovat laitteita, niitä on helppo hänen kanssaan analysoida, samoin pohtia, miten ne toimivat. Mutta sitten on ihminen, eivätkä ihmiseen liittyvät kysymykset ole koskaan helppoja tai yksiselitteisiä, jos niitä oikein miettii. Ihminen tietää, miten laitteet toimivat, koska hän on itse keksinyt ja rakentanut ne. Olemme aikojen saatossa kasanneet kaikennäköistä tähän universumiin, pala kerrallaan, mutta kun on kyse meistä itsestämme, meillä ei olekaan valtaa kasata; voimme vain purkaa osiin, emmekä loputtoman purkamisen jälkeenkään ole oikein oppineet ymmärtämään, miksi ihminen toimii niin kuin toimii ja miksi joku yksilö toimii noin ja toinen näin. Jos meissä kaikissa kerran on suunnilleen samanlaiset osaset ja mahdollisuus saada tiettyjä varaosia, jos alkuperäiset sattuvat olemaan maanantaikappaleita, miten on mahdollista, että toiminnan logiikka ja mekanismit eivät ole kaikissa samanlaisia? (Henkisen elämän palikoista ymmärrämme vielä hurjan paljon vähemmän kuin fyysisistä osasistamme, mutta se taas on ihan toinen tarina.)

Mitä aikuisen siis pitäisi vastata, kun lapsi esittää sellaisia kysymyksiä kuin Miksi sinä et pysty ottamaan juoksukisaa kotiovelle? Miksi sinä olet hengästynyt, vaikka emme ole juosseet? Miksi emme ole käyneet pitkään aikaan uimahallissa? Miksi sinä olet meillä kylässä näin myöhään illalla? Miksi sinä et pystynyt puhumaan siellä töissä? Miksi sinä et ajanut autoa kotiin sieltä töistä? Miksi sinulla on huono olo? Miksi sinä et pysty hengittämään kunnolla? Miksi sinulla on se asma, täti?

Kun seison näiden kysymysten edessä, mietin aina, että pitäisi olla varovaisempi. Kun me aikuiset puhumme keskenämme, erehdymme liian usein luulemaan, etteivät lapset kuuntele eivätkä ymmärrä. Mutta kyllä ne kuuntelevat ja tekevät kaikkensa ja kysyvät kaiken, mitä keksivät, jotta ymmärtäisivätkin. Ne opettelevat tautien nimiä ja yrittävät niin kovasti ymmärtää, mitä taudit tarkoittavat, ettei niille raaski sanoa, että t-kirjain on tippunut opettelun varrella jonnekin.

Mitä näihin kysymyksiin on tarkoitus vastata?