Lasten reservaatti

Näin viime yönä outoa unta. Tarkalleen ottaen en oikeastaan tiedä, oliko kyse unesta vai ennemminkin valveunesta, sillä vahva kortisoniannos on tehnyt öistäni kummallisia seikkailuja. En nukahda kunnolla, mutta tipahdan kuitenkin johonkin unenkaltaiseen olotilaan, ja jos pystyn unessa lentämään tai kävelemään vetten päällä, liihottamaan elämän kepeällä ulkopinnalla, tuntuu kuin oikeasti lentäisin tai liihottaisin, kävelisin vetten päällä. Tällaisten kepeiden unien yöt ovat outoudessaan vapauttavia, mutta harmikseni on myös niitä öitä, joita ilmankin ihminen pärjäisi - vieläpä vallan mainiosti.

Viimeöinen uneni sijoittui karulle luodolle, jota ympäröi syvänsininen ja samalla ihmeellisen kirkas vesi. Luodolla ei kasvanut mitään, ei edes kituliaita pensaita tai heinätuppoja kivikon seassa. Koko saari muodostui kuin yhdestä valtavasta, mustasta kivestä, joka nousi ylväänä merestä, ylhäisessä yksinäisyydessään. Suolainen merivesi teki ilmasta niin helppoa hengittää, että melkein säikähdin. Aluksi näytti kuin elämä luodolta ja sitä ympäröivästä vedestä olisi kadonnut kokonaan, niin kaukana kaikesta luoto sijaitsi.

Luoto näytti aluksi asumattomalta, pelkältä valtavalta mustalta kiveltä, jolla ei olisi kerta kaikkiaan mitään virkaa maailmankaikkeudessa. Kortisonin vilkastamiin uniini sopivasti päädyin luodolle lentäen, en koneella vaan omilla siivilläni, jotka laskeuduttuani hävisivät yhtä huomaamattomasti kuin olivat selkääni jonain nuoruusvuotenani ilmestyneet. Ne olivat hoitaneet tehtävänsä - en enää tarvitsisi niitä.

En aluksi myöskään ymmärtänyt, miksi ihmeessä siivet, jotka olivat olleet hämmentävän omatoimiset, olivat lennättäneet minut kaikista maailman paikoista juuri tänne, saarelle, joka todella sijaitsi elämän ulkolaidalla. Jos olisin osunut sata metriä edemmäksi, luulen, että olisin tipahtanut maailmanrajan yli, johonkin toiseen todellisuuteen.

Hetken tyhjyyttä hämmästeltyäni aloin kuitenkin ymmärtää, miksi olin juuri siellä, mustalla luodolla. Luodon keskellä, sen korkeimmalla kohdalla oli nimittäin jokin leiripaikan tapainen. Tiipii-telttoja muistuttavia rakennelmia kohosi vieretysten kymmeniä. Yhtään varsinaista rakennusta en nähnyt - en yhtä ainutta taloa, kauppaa, virastoa tai edes koulua. Jos jokin, niin koulu telttakylän keskelle olisi kyllä sopinut, koska rakennusten lisäksi myös aikuiset ihmiset loistivat tässä maailmassa poissaolollaan. Olin varmasti ainoa 20 vuoden rajapyykin ylittänyt koko luodolla.

Saari oli lasten ja nuorten asuttama. Pienimmät juoksivat hurjapäisesti liukkaan näköisillä kivillä toisiaan ajattaen, vanhimmat yrittivät olla niin aikuisia kuin kykenivät ja katsoa pienten perään, vaikka olivat itsekin vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Olin luodon ainoa aikuinen ja ymmärsin ihan liian pian, että minun pitäisi alkaa näille kymmenille ja kymmenille lapsille äidiksi ja isäksi ja kotileikkien lemmikkikoiraksi.

Vanhimpia lapsia katsoin pitkään, sillä minulla oli vahva tunne siitä, että tunnen heistä osan. Koska kyse oli kohtuullisen kummallisesta unesta, asiat eivät yhdistyneet mielessäni ihan niin vikkelästi kuin yleensä. Hetken ihmeteltyäni kuitenkin tajusin, keitä katson: kymmenkunta näistä nuorista oli minun entisiä oppilaitani. Kasvot alkoivat saada parikseen nimiä, kun valokuvamuistini alkoi sijoittaa nuoria luokkiin, muiden nuorten viereen istumaan. Ihan liian nopeasti myös muistin, mikä näitä minulle entuudestaan tuttuja nuoria yhdisti: he eivät oikeastaan koskaan istuneet niillä paikoilla, joilla heidän olisi pitänyt istumajärjestyksen perusteella istua. Eivät he tosin istuneet millään muillakaan paikoilla, sillä useimpina päivinä he eivät olleet koulussa lainkaan.

Yhtäkkiä kaikki oli unessani selkeää ja kirkasta. Kaikki nämä lapset olivat samanlaisia kuin minä. Siksi olin saarella heidän kanssaan. Me olimme toiseus ja sen vuoksi niin kaukana kaikesta ja kaikista, eristettyinä maailman ulkolaidalle, puuttomalle ja pensaattomalle saarelle, jossa oli äärimmäisen vähän mitään muutakaan. Abessiivi-saari.

Kyse oli jonkinlaisesta vaietusta lasten reservaatista, jonne lähetettiin niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät voineet elää siellä, missä on ihan liikaa kaikkea - puita, pensaita, kukkia; kauppoja, kahviloita, kouluja; kissoja, koiria, ihmisiä; hiuslakkoja, laventelisaippuoita, kloorivettä; autoja, mattoja ja vuodenaikoja. Tällaisia paikkoja täytyi olla maailman reunoilla muitakin.

Voisi kuvitella, että tällaisessa paikassa vallitsisi täysi kaaos, että lapset olisivat muuttuneet toisiaan ja siinä samalla ihmisyyttä tuhoaviksi hirviöiksi. Meno vaikutti kuitenkin hämmästyttävän järjestäytyneeltä, ehkä sitten vanhimpien lasten läsnäolon vuoksi. Katselin lasten touhuja pitkään sivusta nähdäkseni, miten he toimivat. Ihailtavan tarmokkaasti 13-vuotiaat lohduttivat äidinikävää potevia viisivuotiaita ja kuuluivat sanovan, että ihan pian kotiväki saisi taas tulla piipahtamaan saarella. Hymyssä suin seurasin myös 16- ja 17-vuotiaita, jotka aika ajoin kokosivat pieniä, suunnilleen samanikäisten lasten muodostamia ryhmiä telttakylän keskelle ja yrittivät opettaa näille milloin murtolaskua, milloin lukemista, milloin hyvää käytöstä - ja milloin jotain siitä, miten yhteiskunnat muualla maailmassa toimivat. Päivänkulun keskeytti hetkeksi siivekäs olento, joka tipautti kylän keskelle valtavan verkkokassin, joka näytti sisältävän lähinnä ruokatarpeita.

Lopulta rohkaistuin ja päätin, että alan toteuttaa tehtävääni tuossa maailmassa. Tiesin, että kun siivet ovat kerran selästä hävinneet, ne eivät välttämättä kasvaisi enää koskaan takaisin - tai ainakin jo pelkkien nystyjen kasvamiseen menisi niin kauan aikaa, etten joka tapauksessa pääsisi lennähtämään saarelta minnekään vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Osalla lapsista uusien siipien tyngät näkyivät selvästi vaatteiden läpi, mutta suurimmalla osalla paidat laskeutuivat sileää selkää vasten.

“Hei, minä olen uusi täällä, ilmeisesti ensimmäinen aikuinen. Luulen, että minun tehtäväni on olla teidän aikuisenne ja opettajanne. Osan teistä jo tunnenkin, ja mukavaa päästä tutustumaan teihin muihinkin. Sovitaan, että lounaan jälkeen jokainen saa kertoa minulle oman tarinansa. Ihan jokainen. Kukaan ei sitten saa sanoa, että oma tarina kerrottiin jo viisi tai viisitoista kertaa, ettei sitä kukaan jaksa enää kuunnella kuudetta tai kuudettatoista kertaa. Sinun tarinasi voit kertoa vain sinä itse - ja pienimpiä voivat isommat sisarukset ja ystävät auttaa muistamaan.”

Kun olin sanonut tämän, katselin pitkän hetken hämmentyneitä lapsia ja tunsin, kuinka huutava vääryys asettui päällemme. Se oli ottanut muodokseen jättimäisen olennon, jonka valtava selkä kasvoi meidän siipiämme.

Pian noista siivistä alkoi tulla unimaailman repaleiset rajat, jotka vähitellen muuttuivat ohueksi harsoksi unen ja valveen rajalle ja johdattivat minut hereille tähän maailmaan, jossa minä ja uneni lapset parhaamme mukaan elämme.