Syyllinen

Onko tämä totta? Istunko todella tässä? Missä “tässä” edes olen? Miksi olen täällä? Kenestä “minusta” tässä on kyse? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi he tuijottavat minua?

Tämä on pieni huone, sen ymmärrän. Valkoiset seinät ja katto, muovimattolattia, iso työpöytä, hylly, penkkejä ja tutkimuspöytä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ihmistä. Pitääkö minun laskea itseni mukaan? Seitsemän. Yksi kirjoittaa, kysyy ja vastaa pyydettäessä, valkoinen takki, muistikirja. Yksi istuu sängynlaidalla, on sen näköinen, että voisi hypätä alas milloin vain. Yhdellä on liian huolellinen tyyli, hän istuu oven vieressä. Hän sanoo ottavansa asiat vakavasti ja kertoo teoillaan myös osoittaneensa sen.

Saanko vain juosta tuosta ovesta ulos? Onko se kiellettyä, väärin? Tarvitsevatko he minua täällä? Entä jos vain nousisin, juoksisin, onnistuisin pääsemään ovensuussa istuvan ohi, juoksisin, juoksisin, juoksisin?

Yksi istuu minun vieressäni, puhuu eniten, myös, kun ei pyydetä. Hän katsoo liian läheltä ja liian lähelle. Hänen vieressään on toinen samanlainen, virkamies, puhuu, mutta ei kuuntele, on vihainen ja ärtynyt, ei ymmärrä eikä halua ymmärtää.

Enkö vain voisi juosta? Jos vain juoksisin, juoksisin, juoksisin - enkä tulisi koskaan takaisin? Olisiko se kiellettyä, väärin? Tarvitaanko minua täällä?

Seitsemän vuotta, seitsemän ihmistä, seitsemän viikonpäivää, kuolemansyntiä, veljestä ja kääpiötä.

Viimeiseen heistä naulitsen katseeni ja ajatukseni, jotta pysyn tässä, penkissäni, pää avoimen ikkunan vieressä. Ilman häntä en pystyisi kuin juoksemaan, juoksemaan, juoksemaan.

Vastaan, kun kysytään, kysyn, kun ei vastata. Miksi nämä ihmiset tuijottavat minua? Kirvelevien (tulehduksesta vai itkusta?) silmieni katseen kohdistan kerran toisensa jälkeen seitsemänteen ja olen tyytyväinen, että ääneni on särissyt jo vuosia, sillä nyt siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.

Yhtäkkiä muistan, että pakosuunnitelmani on puutteellinen: enhän minä pysty juoksemaan (enkä varsinkaan juoksemaan, juoksemaan).

Punainen kynä, sininen kynä, valkoista paperia, sängyssä paperisuojus, hyllyssä esineitä, joita en tunnista. Valkoinen takki, vaaleansininen takki, harmaa neule. Valkoinen katto, valkoiset seinät, muovimattolattia - vai laattako?

Koetko todella, väitätkö, miksi sanot, miksi tahdot? Me olemme, me teemme, meidän pitää tietää. Me, me, me - me yhdessä. Sinä, minäkö?, sinä, minäkö? Älä, älä, älä. Me olemme fakta, sinä olet tunne. Fakta on mustaa valkoisella, sinä olet kuvitelma. Muttamuttamutta. Nyt ei ole kyse siitä, tästä, tuosta. Sinä olet emootio! Mutta kun on mustaa valkoisella - enkö silloin ole fakta?

Miten todistat?

En mitenkään, tiedätte sen kyllä.

Nyt pitäisi jo päättää. Meillä on kiire, me olemme tärkeitä ihmisiä, meillä on titteliä, arvovaltaa, auktoriteettia. Sinä olet emootio, kohtuuton ongelma. Meidän pitäisi nyt hoitaa tämä, koska on muitakin ongelmia kuin sinäsinäsinä.

Harmaa villatakki, violetti mekko, mustat sukkahousut, kuparinen kaulakoru, tummanharmaat kengät, joissa on talvipohjat, hiukset puoliponnarilla, rajatut ja punaiset, polttavat silmät. Minäkö? Minäkö?

Miksi nämä ihmiset tuijottavat minua?

Sinä olet syyllinen. Tuomio astuu voimaan välittömästi. Näkemiin.

Sinä, minäkö?, sinä, minäkö?

Miksi olen täällä? Olenko täällä? Mihin olen syyllinen? Voiko joku kertoa? Oliko tämä oikeudenkäynti? Mistä minut tuomittiin?