Osa meistä ihmisistä on hämmentävän odotuksenmukaisia,
sellaisia,
että kun he syntyvät keskikesällä
vuosisadan kauneimman päivän aamuun,
joka ei näin pohjoisessa edes liu’u yön varjoista
vaan jatkaa katkeamattomana edellisen päivän kirkkautta ja lämpöä,
he ovat läpi elämänsä valon lapsia,
niitä, joilla kaikki menee hyvin
tai jotka kääntävät kaiken mielikuvissaan hyväksi,
jotka ovat niin iloisia,
että uskaltavat antaa siitä puolet muille
pelkäämättä, että sitä saisi katua,
joita osa kaiken tämän vuoksi rakastaa
ja osa vihaa;
tai sellaisia,
että kun he syntyvät harmaaseen, loskaiseen marraskuun aamuun,
he ovat aina vähän rasittavia tyhjänvalittajia, narisijoita, känkkäränkkiä;
tai sellaisia,
että kun he syntyvät kauneimpaan kaamokseen revontulten valaisemana sydänyönä,
heidän sielunsa syvyys on heidän vallitsevin ominaisuutensa,
se, jonka muut heissä ensimmäiseksi näkevät
ja joka tekee heistä muiden silmissä kauniita ja mielenkiintoisia
herkällä ja haavoittuvalla tavalla,
vaikka he sitten tekisivät läpi elämänsä ihan tavanomaisia asioita.
Mutta mitä enemmän ihmisiä
sekä hyviä ja huonoja ja helppoja ja vaikeita asioita
elämässään kohtaa,
sitä vahvemmin saa nähdä sen,
että suurin osa meistä on ristiriitaisia, moniulotteisia, yllättäviä.
Olisi kaikkien kannalta paljon helpompaa,
jos ihmiset voisi vain lajitella
niihin, näihin ja noihin
ja iskeä laatikoiden päälle sinetit ja leimat,
pitää lopullisena totuutena sitä, että
nämä ovat minun ihmiseni
ja nämä eivät,
nämä vain sattuvat olemaan täällä yhtä aikaa kuin minä,
ja nämä ovat niitä helppoja tuttavuuksia,
joiden kanssa voi jutella niitänäitänoita
ja käydä kerran tai kaksi kahvilla
ja joille ei tarvitse ikinä kertoa
itsestään mitään muuta kuin jotain siitä,
minkä he näkevät ja tietävät kertomattakin.
Meille on kuitenkin kai haluttu antaa
ihmisyyden suhteen vähän pureksittavaa,
ja siksi laatikotkin annettiin lähinnä hämäyksen vuoksi.
Niiden antaja tiesi,
ettei niille lopulta olisi mitään käyttöä
ja että järjestelmälliset ihmiset tulisivat tämän ymmärrettyään todella turhautuneiksi.
Homma olisi vielä kohtuullisen helppoa,
jos voisi vain todeta,
että iloiset ihmisetkin ovat välillä pahalla päällä
ja että mököttäjätkin osaavat nauraa, jopa itselleen,
että nekin, joiden piti olla hämmentävän odotuksenmukaisia,
voivatkin toisinaan olla myös muunlaisia
kuin millaisia heidän piti olla.
Mutta eihän tällainen päätelmä tietenkään riitä.
Pitää kerätä havaintoja ihmisyydestä paljon enemmän,
jotta voi päätellä jotain arvokkaampaa.
Pitää jaksaa altistaa itseään
kohtaamisille ja kohtaamattomuudelle.
On ensinnäkin ymmärrettävä, että
jotkut niistä, joiden piti olla jokseenkin harmittomia,
samaan aikaan ja paikkaan minun kanssani päätyneitä ihmisiä,
muodostavatkin eteeni vaikeimpina aikoina muureja,
joita ei voi ylittää, alittaa eikä ohittaa
ja joista on sen vuoksi vain mentävä läpi,
vaikka sitten rynnäkkötyyliin, joka paikka ruhjeilla;
ja että
osa niistä, joiden piti olla minun puolellani,
ei sitten osaakaan tai uskallakaan,
kun ei enää olekaan kyse helpoista ja hyvistä asioista,
ja että se on itse asiassa melko inhimillistä,
sillä eiväthän vaikeat asiat ole helppoja.
Ja vielä paljon tärkeämpää
ihmisyyden ymmärtämisen kannalta
on käsittää, että
osa niistä, joiden kanssa yhteisten asioiden piti olla niitänäitänoita,
onkin minun ihmisiäni,
jotkut jopa niin järisyttävällä tavalla,
että minä itsekin muutun
heidän vaikutuksestaan
joksikin muuksi kuin kuka ja mikä minun piti
omien luokittelujeni perusteella olla.
Nämä tällaiset ihmiset ovat kaikkein eniten
turhia paperitöitä järjestelmällisille ihmisille aiheuttavia,
koska aina kun luulen, että nyt viimein tunnen ja tiedän,
he ovatkin jotain enemmän,
näyttävät todellisen itsensä,
kun se on kaikkein vaativinta.
Pitää lisäksi törmätä matkallaan
- mielellään muilta osin täysin tavanomaisena päivänä -
ainakin yhteen sellaiseen ihmiseen,
jonka mistään kulmasta ei saa kiinni,
jossa ei ole kerrassaan mitään järkeä tai logiikkaa,
joka vain tipahtaa jostain minun silmieni eteen
eikä edes tunnu ihan todelliselta ihmiseltä,
jonka vieläpä pitäisi olla kesäyön synnyttämä valon lapsi
mutta joka sitten onkin kuin itse kaamos
eikä sitten kuitenkaan vain sitäkään.
Ja sitten kun vielä oppisi tämän kaiken kohdattuaan
ymmärtämään,
että juuri siksi minunkin on ihan mahdollista
olla jaksamatta ja silti jaksaa
ja olla täysin rehellisesti ja vilpittömästi
joinain hetkinä, joskus pitkäänkin,
kippurassa kiviluolassani,
vereslihalle asti runnottuna
ja helmikuisen aamun lapsena
silti aina
valoon kallellaan.
❤
VastaaPoista