Kaksi vilkaisua

Tyttö, ehkä viisi- tai kuusivuotias, kukallisessa hellehatussaan, mekossaan ja pienessä takissaan, katsoo yhä uudestaan minuun - todennäköisesti puhtaasta uteliaisuudesta ja mielestään varmasti täysin huomaamatta. Välissämme on kaide, pyörä ja pari matkalaukkua. Olemme samassa lähijunassa, matkalla lentokentälle. Jossain vaiheessa hän ei enää kai keksi lapsenmielessään järkeviä tai järjettömiäkään selityksiä näkemälleen ja alkaa kysellä äidiltään, mistä on kyse. Hän peittää ensin hetkeksi suunsa ja nenänsä toisella kädellään havainnollistaakseen näkemäänsä ja aloittaa sitten kysymystensä virran. He ovat äitinsä kanssa ruotsinkielisiä, ja äiti mitä luultavimmin rukoilee mielessään, että minä olisin niitä suomenkielisiä, jotka ovat nukkuneet tai kapinoineet koulun ruotsin tunnit, tai että olisin ulkomaalainen, joka tapauksessa joku sellainen, joka ei ymmärrä tytön kysymyksiä. Annan tytön äidin säilyttää toivonsa enkä sano mitään, en suomeksi enkä ruotsiksi, joka sekin sujuisi flytande, koska muutamien kurssien verran minä olen ollut se, joka on houkutellut lukiolaisia, joskus kapinoivia, toisen kotimaisen saloihin.

Ihan hyvin voisin antaa vastauksia tytön kysymyksiin, mutta aina en vain jaksa. Kyse ei ole lapsista ja heidän sisäsyntyisestä uteliaisuudestaan erilaisuuden edessä. Itse asiassa lapset tulevat välillä kysymään asiasta minulta itseltäni, ja varsinkin noissa tilanteissa vastaan kysymyksiin mielelläni, ennen kaikkea osoittaakseni, että suoraan kysyminen on reiluinta ja vähiten epäkohteliasta, palkittavaa käytöstä. Ymmärrän täysin senkin, että useimmissa lapsissa herää vierauden ja erilaisuuden edessä uteliaisuuden lisäksi pelko tai hämmennys - ehkä sisäsyntyisesti, ehkä meidän aikuisten tahattomasti opettamana. Se saa heidät kääntymään kysymystensä kera äitiensä ja isiensä suuntaan, kun kannattaisi kääntyä minun suuntaani. Eivätkähän pienet lapset toki vielä ymmärrä, etteivät heidän vanhempansa ole kaikkivoipia eivätkä tiedä vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin.

Kyse on enemmänkin aikuisista, ei juuri tästä samassa junanvaunussa istuvasta ruotsinkielisestä äidistä, joka puhuu minusta lapselleen kunnioittavasti, vaan niistä joistain muista äideistä ja isistä ja tädeistä ja sedistä ja enoista ja serkuista, jotka toimivat niin kuin eräs äiti toimi eilen minut kahden lapsensa kanssa kohdatessaan. Oikeastaan tilannetta tosin kuvaisi paremmin sana kohtaamattomuus, se sellainen vierauden pelko, jota voi olla vain aikuisessa ihmisessä ja joka tekee kaikkensa pilatakseen maailman. Ensin minusta kiinnostui toinen lapsista ja kohta toinenkin, ensimmäisen houkutellessa vilkaisemaan. Kun lapset yrittivät kysyä äidiltään, mistä on kyse, äiti katsahti minuun säikähtäneenä ja ehkä nolostuneenakin, kahmaisi lapset kainaloonsa ja sihisi heille, ettei hän tiedä, samalla kun repi lapsia läheltäni ripeiden askeltensa rytmiin. Hetki sitten hän oli hipelöinyt kaikessa rauhassa tyynynpäällisiä kaupassa, jossa olimme. Nyt hän kuitenkin tuntui todenneen, että on tärkeämpää pelastaa lapset erilaisuuden kohtaamiselta kuin löytää uudet sohvatyynynpäälliset. Sen verran naisen käytös minua ärsytti, että huikkasin perään kahdella sanalla, mistä on kyse, ja totta puhuakseni toivoin, että nainen olisi edes vähän katunut ja hävennyt käytöstään, ymmärtänyt edes jollain tasolla, että tällä tavoin hän siirtäisi lapsiinsa oman pelkonsa, joka isot mittasuhteet saadessaan kylvää maailmaan pahuutta.

Kun vieraat ihmiset kohtaavat minut hengityssuojaimeni kanssa, tavallisin reaktio on kaksi vilkaisua. Ensimmäinen vilkaisu on se, joka yleensä kuuluu asiaan, kun kohtaamme muita ihmisiä: vilkaisemme silmiin tai katseen ohi, kai todetaksemme, että, kyllä, ihminen. Toinen vilkaisu on se, joka kuuluu asiaan, kun kohtaamme niin sanottua erilaisuutta, ihmisiä, joissa on jotain sellaista ulospäin näkyvää, joka viestii, että he eivät ainakaan kaikilta osin mahdu siihen kummalliseen normiin, jonka olemme ihmisestä luoneet. Erilaisuus, vieraus, poikkeavuus, miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, saa meidät vilkaisemaan kahdesti. Toinen vilkaisu tulee useimmilta tahdosta riippumatta, ennen kuin tietoisuus oikeastaan edes ehtii mukaan. Aika moni meistä vähän nolostuu toisesta vilkaisustaan ja pyrkii ikään kuin hyvittämään sen hymyilemällä vieraudelle mahdollisimman hyväntahtoisesti ennen kuin korkeintaan sekunteja kestänyt kohtaaminen on ohi. Olemme lähes hellyttävällä tavalla samaan aikaan pohjattoman uteliaita ja vieraanpelkoisia, ja tämä koskaan purkautumaton ristiriidan luoma jännite saa meidät käyttäytymään huvittavilla tavoilla, kun yritämme säilyttää sekä omamme että kohtaamiemme ihmisten kasvot, olla kohteliaita, vaikka oikeasti olemmekin lapsellisen kiinnostuneita. Aikuiset eivät juuri koskaan kehtaa tai uskalla tyydyttää uteliaisuuttaan, kysyä itsensä tai lapsensa puolesta, mistä on kyse, jos se ei ole täysin ilmeistä. Tätä kaikkea on vain vaikea nähdä itsessään ennen kuin on itse yksi niistä, joita vilkaistaan kaksi kertaa.

Vaikka en jaksakaan ottaa osaa äidin ja tyttären keskusteluun vaan annan välillemme rakentua illuusion kielimuurista, jota kaide, pyörä ja kaksi matkalaukkua symbolisesti markkeeraavat, katson kuitenkin tyttöä ja hymyilen hänelle silmilläni rohkaistakseni häntä jatkossakin kysymään - ehkä vielä jonain päivänä suoraan vieraudelta, jota hän kohtaa, jotta hän ei opettaisi omia lapsiaan erilaisuutta pakenevien ripeiden askeltensa rytmiin, kohtaamattomuuteen.