maanantai 3. syyskuuta 2018

Että ei kadottaisi itseään

Kenestä puhun,
kun puhun minusta?
Olenko minä yksi;
olenko jakamaton sielu?
Vai vaihtuuko minä,
niin kuin vaihtuvat sinät
sen mukaan, kenelle puhun?

Minulle on opetettu,
että jokainen on yksilö,
ainutkertainen ja siksi arvokas.
Että vaikka olisinkin
monta yksityistä ja julkista minuuteni puolta,
olen kuitenkin aina yksi.
Että on olemassa jokin sellainen
muuttumaton ja aineeton ja ehkä ikuinenkin
minä,
johon kaikki minäni palautuvat
ja josta maailmankaikkeus minut tunnistaa.
Että vaikka olemme kemiaa ja biologiaa ja algoritmeja,
puhdasta tiedettä,
eikä sieluakaan ole löydetty,
vaikka kovasti on etsitty,
meissä olisi kuitenkin jokin sellainen ulottuvuus,
joka ei taivu numeraaleiksi
ja joka on ihmisenä olemisessa
tärkeintä ja ilmeisintä ja näkyvintä,
sitä, mistä tiedän, että sinä olet sinä
ja minä olen minä.

Että minuus on aika lähellä identiteettiä,
että ne molemmat vastaavat kysymykseen siitä,
kuka minä olen.
Että on psyykkinen ja fyysinen ja sosiaalinen ja hengellinenkin minä
ja että ne kaikki ovat samaa minuutta
ja osa identiteettiäni.
Että minä rakentuu minusta ja ihmisistä ympärilläni,
äidinkielestäni, varhaislapsuudestani,
geeneistäni, synnynnäisestä temperamentistani,
ympäristöistä, joissa elän ja kuljen,
koulutuksesta, kasvatuksesta, kaveripiireistä.
Että minuus voidaan purkaa osiin, analysoida
ja kasata sitten takaisin,
ehkä paremmaksi ja kokonaisemmaksi
kuin alkuperäinen oli.
Että minässä jokin muuttuu läpi elämän
mutta jokin muu pysyy muuttumattomana.
Että itseään on hyvä katsoa välillä silmiin
ja pysähtyä pohtimaan,
kuka minä tänään, juuri nyt olen.

Että itsestään on pidettävä huolta
ja itseään on kuunneltava,
koska vain minä itse tiedän,
mikä on minulle parhaaksi.
Että ihminen on tässä ajassa
itselleen vähän kuin Jumala,
se, joka rakentaa minulle
maailmankaikkeuden ja oman itseni merkityksen ja tarkoituksen.

Että ihmisen pitää tunnistaa tekemisistään itsensä.
Että muille tai varsinkaan itselleen ei saa muuttua tunnistamattomaksi.

Että se on tämän ajan Kadotus,
jos ihminen hukkaa itsensä.

Mutta,
minä pohdin,
voiko itseään edes hukata,
jos syvin ja tärkein minä
on meidän luomistyömme ulottumattomissa,
jos se on
jotain sellaista,
mitä emme ole koskaan edes löytäneet ja tavoittaneet,
vaikka se seisoo edessäni sinuina
ja on minussa itsessäni minuna
joka ainoa hetki.
Voiko sellaista hukata,
mitä ei ole koskaan löydettykään?

Mutta,
minä pohdin,
entä jos itsensä hukkaaminen
jossain tilanteessa olisikin jopa suotavaa
ja tekisi minuudellekin hyvää.
Entä jos jokin muuttuu elämässä niin paljon
ja niin yhtäkkiä,
että se imaisee muutokseen mukanaan lähes kaiken muunkin
ja tekee minusta monien silmissä ihan jonkun muun kuin
kuka minä olen
- ja antaa jonkinlaisen kosmisen oikeutuksen
kohdella ja katsoa ja kuunnella minua
niin kuin en enää olisi minä.
Eikö silloin ole syytä itsekin tarkastella itseään
ja sitä,
kuka minä olen
itselleni ja muille?
Eikö silloin ole
itsensä ja ihmisyyden kunnioitusta
luopua siitä itsestään,
jota saa kohdella ja katsoa ja kuulla tällä tavalla?
Eikö silloin pidä heittää
vaikkapa nyt
kiltin tytön syndrooma ja kympintyttöys ja kunnollisuus
samaan syöksykierteeseen kaiken muun kanssa
ja alkaa olemaan kiltti ja kymppi ja kunnollinen
ihan uudella ja vähän ehdollisella ja hyvin valikoivalla tavalla?

Voi olla,
että silloin joutuu katsomaan itseään peilistä
paljon useammin kuin ennen
ja toteamaan,
ettei aina ihan tunnista itseään.

Mutta se on vain pakko kestää,
annettava muuttumattoman ja aineettoman ja ehkä ikuisenkin minussa muuttua,
jotta ei tarvitse pelätä,
että muuttumaton ja aineeton ja ehkä ikuinenkin minussa lakkaa olemasta;
on ensin pelättävä, että kadotan itseni,
ja sitten
on iloittava siitä, että onneksi kadotinkin.

Itsensä on kerta kaikkiaan hukattava,
jos haluaa jatkaa eteenpäin niin,

että ei kadottaisi itseään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti