Muistan heidän juhlansa niin kuin muistetaan elokuva, jota on katsottu sivusilmällä, tai kirja, jota lukiessa on luettu tarkemmin puhelimen näyttöä kuin kirjan sivuja. Muistan alun ja lopun ja joitain hetkiä niiden väliltä. Tarkemmin kuin itse juhlan muistan tapahtumia sen ympäriltä, asioita, joita tapahtui ennen alkua ja lopun jälkeen - muistan juhlan tavalla, jolla moni haluaisi muistaa elämänsä, tietää, mitä on ennen sitä ja sen jälkeen.
Oli lämmin päivä tänä yhtäkkiä alkaneena kesänä. Tuolloin olisin sanonut, että päivä oli suorastaan kuuma, mutta silloin en vielä tiennyt, millainen helleähky meitä myöhemmin tänä kesänä odotti. Sanotaan siis, että päivä oli lämmin ja aurinkoinen mutta hieman tuulinen. Olin pitkässä turkoosissa mekossani kuin rauhallinen mutta elämäntäyteinen laguuni, oman itseni symboli. Sisälläni kannoin kuitenkin paratiisiveden surullista kääntöpuolta: Tunsin, kuinka oma varomattomuuteni ja julmat ratkaisut rakensivat ympärilleni kuin pienten saarten muodostamaa muuria, joka oli kuukausia sitten alkanut erottaa minua syvemmästä merestä, tehnyt minusta erillisaltaan. Tunsin myös laguuni-sanan merkityksen painavana painottomuutena itsessäni; olin tyhjä tila, liian täynnä tunteita tunteakseni kunnolla mitään.
Olin poiminut autooni matkan varrelta ystävän, joka oli tulossa samaan juhlaan. Olimme samassa tilanteessa mutta täysin eri syistä. Hänen ikänsä oli minun ikäni kerrottuna kahdella, joten hän oli viettänyt tätäkin juhlaa niin monta kertaa, ettei minun kerroistani olisi tavallisesti edes puhuttu samassa yhteydessä. Paikassa, jossa juhla pidettiin, oli minun autolleni varattu parkkiruutu, ja siihen minä ajoin autoni. Vaihdoin lenkkarit korkkareihin ja survoin kaiken välttämättömän liian pieneen juhlalaukkuun, jota puristin kädessäni kuin painovoimaa. Kävelin ystäväni kanssa juhlapaikan ovelle, ja hänen sekä parin muun ystävän kanssa jäimme joksikin aikaa seisomaan ulos. Tervehdimme monia, mutta välttelimme joutumasta liian lähelle muita ihmisiä.
Kun lopulta menin sisälle, yksi heistä, joiden juhlaa tuona päivänä vietimme, jätti hetkeksi jonomuodostelman, jossa heidän kuului seisoa juuri ennen juhlan alkua, ja tuli halaamaan minua. Hänen hiuslakkansa tunkeutui hengitysteihini, ja ohjelmalehtinen, josta olin päättänyt tehdä minua juhlapäivän läpi kannattelevan nostovoiman, putosi kädestäni, mikä melkein romahdutti minut. Hetken luulin, että putoaisin itsekin, hukkuisin omaan matalaan veteeni. Ulospäin tunne näkyi kuitenkin kai vain käsien tärinänä ja äänen värähtämisenä, ja siksi se ehkä vaikutti liikutukselta, joka kuului asiaan tuona päivänä. Kyse oli kuitenkin paljon suuremmasta. Hän oli tuon hetken se koko pitkä ja minulle erityislaatuiseksi muodostunut kohtaaminen, jonka olin kokenut heidän kanssaan; sen henkilöitymä, mitä työni minulle merkitsee; omaäänisyyteen kasvanut nuori nainen, jota en unohtaisi koskaan. Ohjelmalehtisen osuessa lattiaan kaksi maailmaa törmäsivät sisälläni toisiinsa - se maailma, jossa me kohtasimme, ja se maailma, jossa kohtaamista ei ole ja joka siksi raakkuu sisälläni vielä tälläkin hetkellä kakofonisena huutokuorona.
Pian tuon hetken jälkeen he astelivat juhlaansa, ylväänä ja arvokkaana, suurena joukkona. He kulkivat minun ohitseni, ja yritin tavoittaa mahdollisimman monen katseen. Kaunis pianomusiikki ja airuet heidän edellänsä sekä juhlan tarkoitus tekivät heidän askelistaan tärkeitä ja erityisiä. He istuutuivat paikoillensa juhlasaliin, jossa minä pystyin vain piipahtamaan, seisomaan vain lyhyitä hetkiä yläkatsomon ovensuussa hengityssuojaimeni kanssa, kuin elävänä kysymysmerkkinä minut huomanneille ihmisille. Enimmäkseen olin käytävässä tai ulkona, ja siksi muistan itse juhlasta vain ihmisten hiuslakat ja hajuvedet ja huonon olon ja itkun, joka ei päässyt ulos, ja valheita puhuneen äänen, jota en pystynyt kuuntelemaan, ja ystäväni, joka myös joutui seisomaan käytävässä, ja nieltävät ja inhaloitavat lääkkeet, ja kauniin loppupuheen ja koskettavan lauluesityksen ja joitain välähdyksiä siitä, kun he tulivat kukin vuorollansa yleisön eteen. Juhlan jälkeen halusin halata heistä niin monta kuin ehdin, vaikka jouduinkin valitsemaan halaamisen ja hengittämisen välillä ja vaikka olikin mahdotonta sanoittaa ajatuksiani heille - he tuntuivat olevan siinä paljon minua parempia, mistä voisin toki ottaa sulan omaankin hattuuni.
Lopulta seisoimme jälleen ystävieni kanssa ulkona. Olimme hetken aikaan vähän hämmentyneitä siitä, että juhla oli todella ohitse. Päätimme koota joukkomme ja mennä kaikki yhdessä onnittelemaan yhden ystävämme tytärtä, uutta ylioppilasta. Vähän päästä istuimme alkuillan lämmössä suuren terassipöydän ympärillä, söimme mustaa kakkua ja puhuimme hyvästä ja pahasta, aluista ja lopuista ja hetkistä niiden välillä ja siitä, mitä oli ennen alkua, ja siitä, mitä tulisi lopun jälkeen.
Kotiin päästyäni pohdin, että ajan täytyy kulkea sykleinä, niin kuin liikkuu vuorovesi, joka saapuu ja taas lähtee, saapuu ja taas lähtee, sillä miten muuten lopun jälkeen tulisi aina uudestaan alku.
Puhutko meidän häistä?
VastaaPoista